Hälyttävät uutiset Kaakkois-Aasiassa leviävästä lintuinfluenssasta eivät taida hätkähdyttää tavallista suomalaista. Meillä on vallalla yleinen luottamus siihen, ettei maailmanlaajuista epidemiaa, pandemiaa, voi tulla meille asti. Olemme muka turvassa täällä pohjoisilla syrjäseuduilla trooppisten maiden vitsauksilta.
Tästä huolimatta on varoitettu, että jos lintuinfluenssa pääsee kehittymään pandemiaksi, maapallolta voi kuolla tautiin 150 miljoonaa ihmistä, eivätkä he kaikki ole suinkaan aasialaisia. Niinpä Suomessakin on jo nyt hyvissä ajoin varauduttu rokottamaan koko kansa tätä uhkaa vastaan.
Ihmiskunta ja myös me suomalaiset olemme historian aikana saaneet tuntea epidemioiden hirveät iskut. Pandemiaan ei ole syytä suhtautua vähättelevästi eikä tuudittautua nykyaikaisen lääketieteen kaikkivoipaan mahtiin.
Aikoinaan musta surma tuhosi melkein puoli maailmaa. Esimerkiksi Italiassa rutto niitti joidenkin kaupunkien asukkaista kolme neljännestä. Ruumiita ei ehditty edes haudata. Vähäisintäkään apua ruttoon ei vielä myöhäiskeskiajalla ollut, ihmiset turvautuivat hirveässä hädässään Jumalaan kaikkivaltiaaseen, joka ei kuitenkaan antanut armoa. Vielä tuohon aikaan rutto ei kuitenkaan surmannut suomalaisia eikä ruotsalaisiakaan samalla voimalla kuin muualla Euroopassa, sillä pohjolassa väkeä oli vähän ja kaupungit pieniä. Se ei levinnyt harvaan asutuilla seuduilla yhtä hirveänä kuin tiheästi asutuissa suurissa kaupungeissa.
Filosofian tohtori Mika Kallioinen, Turun yliopiston historian dosentti, on kirjoittanut esiteollisen ajan pandemioista viisaan kirjan Rutto ja rukous. Se on kammottavalla tavalla kiinnostava selonteko maailmanlaajuisista kulkutaudeista, jotka kurittivat myös meidän suomalaisten esi-isiä.
Suomen historian hirveimmät kuolonvuodet sattuivat kahteen jaksoon, ensin vuosiin 1696-1697 ja sitten 1867- 1868. Muulloinkin pandemioita esiintyi. Tuon ajan ihmiset saivat kärsiä rutoista kerran, kaksikin kertaa elämässään, vai pitäisikö sanoa: kuolemassaan.
Viikatemiehen niiton totaalisuutta kuvaa, että vuonna 1698 kuoli kahdeksan prosenttia väestöstä, mikä tekee silloisen väkiluvun 350 000 asukkaan mukaan melkein 30 000 vainajaa. Vuonna 1868 kuoli 138 000 suomalaista. Vain 1,7-miljoonaisen kansan koettelemuksena se oli kolkolla tavalla sen ajan Euroopan ennätys.
Viime vuosisadan alkupuolella Euroopassa riehui espanjantauti. Se surmasi Suomessakin tuhansittain ihmisiä, ja suurin tuho koitti nyt syrjäseuduilla, joissa pandemian immuniteetti ei suojellut. Esimerkiksi erään inarilaisen pikkukylän kaikki ihmiset kuolivat. Myös minun isoäitini menehtyi espanjantautiin.
Nykyajan pandemia on aids. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat sairastuneet ja kuolleet saatuaan hiv-tartunnan. National Geographicin julkaisemasta artikkelista ilmenee, että tällä hetkellä maailmassa on hiv-positiivisia potilaita jo 44 miljoonaa. Heistä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa asuu yli puolet, arviolta 26 miljoonaa. Koko maailman nuorisosta jo yli prosentti on sairastunut. Etelä-Afrikassa sairastuneitten määrä on jo yli kymmenesosa koko väestöstä. Heitä on yli viisi miljoonaa tässä yhdessä ainoassa maassa.
Järkyttävää on nähdä armottomista tilastoista, että raskaana olevista eteläafrikkalaisista naisista on hiv-positiivisia kerrassaan 27,9 prosenttia, siis melkein joka kolmas. Orvoiksi jääneitä lapsia on maailmassa nykyisin jo parikymmentä miljoonaa. Heidän määränsä kasvaa vuosi vuodelta aidsin niittäessä hirveätä satoaan. Suurin osa orvoista on jälleen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.
Aidsiin ei ole vielä onnistuttu kehittämään rokotetta, mutta tautia lieventävää lääkitystä jo on. Kolmea lääkettä sisältävä ARV-valmiste vaan on niin kallis, ettei köyhissä maissa ole varaa hoitaa sillä kaikkia sairastuneita. Näkymät hiv-positiivisen ihmisen kohdalla kehitysmaissa ovat todella julmat. Hitaasti etenevä tauti on parantumaton, se on kuin kohtalon tuomio, jota ei voi paeta, vaan joka hitaasti tuhoaa valtaansa ottaman ihmisen.
Tein viime vuodenvaihteessa matkan Etelä-Afrikkaan. Se oli tavallaan työmatka, osallistuin pariin safariin Addon luonnonpuistossa lähellä Port Elizabetin rannikkokaupunkia. Halusin nähdä elefantteja, ja niitähän Addossa vaelteli laumoittain. Tuloksena on ilmestynyt romaani Suomalainen kärsäkirja, mutta ei siitä enempää. Lukekoon kuka tahtoo.
Port Elizabetissa näin ihan konkreettisesti, miten hirveätä satoa aids nykyisin niittää. Kaupungin hautausmaata on laajennettu kaiketi puskutraktoreilla laajaksi tasangoksi, johon aidsin uhreja haudataan. Turistibussin ikkunasta saattoi nähdä kuinka puuttomalla pellolla oli meneillään yhtä aikaa useita hautajaisia. Saattajat olivat lopen väsyneitä, hyvä että jaksoivat omaisensa arkun hautaan laskea. Se oli kuoleman arkipäivää. Maahanpanijaisiin ei liittynyt juhlallisuutta, jota vainajille joka puolella maailmaa perinteisesti osoitetaan.
Lintuinfluenssan torjumiseksi on Kaakkois-Aasiassa jouduttu teurastamaan miljoonittain siipikarjaa. Se merkitsee köyhien kanankasvattajien elinkeinon menetystä. Myös Suomessa seurataan tilannetta huolestuneina. Milloin täälläkin on tapettava kanat ja kukot, fasaanit ja hanhet, ettei pandemia saisi valtaa myös hygieenisessä pohjolassa? Linnut uhrataan, ettei pandemia surmaisi puolta Suomen kansasta.