Kirjoittaja on espoolainen kirjailija.
Suomen kulttuurielämässä on kaksi merkillistä hahmoa, joista on viime aikoina keskusteltu enemmän kuin koskaan. Toinen on maailmankuulu arkkitehti Alvar Aalto ja toinen taas tehokas kulttuuriministeri Tanja Karpela. Ihmisinä ja kulttuurivaikuttajina he ovat monella tavoin mahdollisimman erilaisia. Aalto on niittänyt kansainvälistä mainetta loistavana arkkitehtina.
Karpela sitä vastoin on saanut kokea melkein murhaavaa arvostelua siitä hyvästä, että sattuu olemaan kaunis ministeri, ja vieläpä pätevämpi kuin moni edeltäjänsä samoilla ohdakkeisilla kulttuurin vainioilla. Alvar Aaltohan on kuollut aika päiviä sitten. Karpelakin oli sairaslomalla.
Alvar Aalto (1898-1976) on kiistatta eräs suomalaisen kulttuurin kansainvälisimpiä menestyjiä. Hänen maineikkaimpia teoksiaan ovat esimerkiksi Paimion parantola, Viipurin kirjasto, Villa Mairea, Sunilan tehtaat ja asuntoalue, Säynätsalon kunnantalo, Kulttuuritalo Helsingissä, Vuoksenniskan ja Seinäjoen kirkot, TKK:n talo Otaniemessä, Finlandia-talo...loputtomiin mestarillisia töitä.
Tanja Karpela, s. 1970, ei tietenkään ole ehtinyt näin valtavaan elämäntyöhön, mutta on hänkin saanut aikaan paljon hyvää ja hienoa. Hänet valittiin 1991 miss Suomeksi ja siitä lähtien hän on kuulunut suomalaisen julkisuuden kestohahmoihin. Karpela on koulutukseltaan sosionomi. Missivuosiensa ja kauneudelle uhraamiensa aikojen jälkeen hän heittäytyi politiikan pyörteisiin. Hän liittyi keskustapuolueeseen ja tuli valituksi eduskuntaan 1999.
Alvar Aalto oli paitsi nerokas arkkitehti, myös lahjakas kaupunkisuunnittelija, esimerkkinä vaikkapa Rovaniemen asemakaava. Hän suunnitteli myös kauniita ja käytännöllisiä huonekaluja, joista monet ovat muodostuneet alansa klassikoiksi.
Tanja Karpela jatkoi julkisessa elämässä edeten poliitikkona nopeasti kansanedustajan tehtävistä lopulta valtioneuvoton jäseneksi saakka. Hänestä tuli 2003 kulttuuriministeri. Tässä tehtävässä hän osoittautui järkeväksi ja määrätietoiseksi henkilöksi, joka saavutti paitsi poliittisten kannattajiensa, myös kulttuuripiirien hyväksymisen ja kunnioituksen.
Kun paljon tekee, aina ei voi onnistua. Näin on käynyt sekä Alvar Aallolle että Tanja Karpelalle.
Alvar Aalto suunnitteli 1962 silloisen Enso Gutzeitin toimitalon Helsingin Katajanokalle. Se on kansallisesti ajatellen aito emämöhläys, joka perusteellisesti tuhoaa sijoituspaikan tyylin ja arvokkuuden. Katsoipa rakennusta miltä kantilta tahansa, se herättää aitoa vastenmielisyyttä, sillä sen ympäristössä, keskellä arvokasta pääkaupunkia, kohoaa historiallisesti korvaamattoman arvokkaita punatiilisiä rakennuksia, Uspenskin katedraalista alkaen.
Kulttuuriministeri Tanja Karpelan suurin virhe näyttää olleen luja poliittinen ote, jonka vastapainona hänen nuoruutensa missivuodet näyttäytyvät suurena virheenä, kenties Gutzeitin taloon verrattavana hölmöilynä. Suomalaisessa yhteiskunnassa jokaiselle ihmiselle osoitetaan oma paikkansa, ja auta armias, jos hän ei tähän luokitteluun taivu eikä suostu. Hän joutuu maksamaan hairahduksestaan lopun ikäänsä, vaikka sinällään osallistuminen ja voittaminen kauneuskilpailuissa onkin tavallaan hyväksyttävää. Sitä se on naiselle, joka jää tälle kauneuden tasolle, mutta jos hän ei ota tätä voittoaan elämäntehtävänä, hänelle ei anneta ikinä anteeksi yhteiskunnalliseen elämään osallistumista.
Aallon suunnitteleman Finlandia-talon seinämateriaalit eivät kestäneet Suomen ankaraa ilmastoa. Ne alkoivat kupruilla ja ennen kuin talon julkisivu uusittiin oli vaara, että laattioja putoilisi tuhoisin seurauksin ihmisten niskaan. Tästä huolimatta Aallon taitoja suunnittelijana ja rakennusmateriaalien valitsijana ei ole asetettu kyseenalaiseksi.
Karpelan suhde lehdistöön on ollut hyvin vaarallinen. Monet toimittajat, jotka ovat hankkineet suuren osan elannostaan julkaisemalla Karpelasta lukemattomia kirjoituksia, ovat nyttemmin kääntyneet häntä vastaan ja myyvät hurskastellen siivottomia paljastusjuttujaan kulttuuriministeristä. Hänen ainoa syntinsä on ollut antaa haastatteluja sellaisille toimittajille ja lehdille, joiden hän on uskonut kertovan hänen asioistaan ja ajatuksistaan suurelle yleisölle myönteisessä hengessä.
Mitä pitemmälle tätä rinnastusta uskaltaa jatkaa, sen hirveämmäksi se käy. Siinä missä Alvar Aallon selvät epäonnistumiset sivuutetaan, siinä Tanja Karpelan ammattikaunottaren roolista luopumista ei anneta anteeksi, vaan hän joutuu elämään jatkuvan, suorastaan kiduttavan julkisuuden armoilla. Tässä ei ole enää kysymys kohtuudesta vaan selvästä rankaisemisesta ja vieläpä sellaisista teoista, joita uhriksi joutunut ei edes ole tehnyt.
En tahdo todellakaan rinnastaa kulttuuriministeriä enkä kuuluisaa arkkitehtia henkilöinä, vaan parjauksen ja toisaalta ylistävän palvonnan kohteina. Alvar Aallon intohimoiset jumaloijat eivät näe hänen taiteellisessa työssään vähintäkään huomauttamisen aihetta, ei vaikka kuka tahansa Helsingin kauppatorilla kulkeva kadun ihminen näkee omin silmin, miten suuren möhläyksen hän on saanut aikaan.
Sen sijaan varsinkin lehdistö ja monet ahdasmieliset kansalaiset katsovat oikeudekseen ilman todellista ja pätevää syytä tuomita kulttuuriministerin toiminnan, vaikka kiistämättä hän on onnistunut vaikeassa tehtävässään paremmin kuin suurin osa hänen edeltäjistään.
Jospa Katajanokan valkea rumilus voitaisiin kaikessa ystävyydessä purkaa, niin silloin pääsisi Alvar Aaltokin eroon suurimmasta epäonnistumisestaan. Samalla olisi kulttuuriministerille annettava työrauha, jota Suomen taide, teatteri, kirjallisuus, musiikki ja myös arkkitehtuuri niin kipeästi tarvitsevat.