Tarjouskilpailu kuntien määrästä on viime aikoina käynyt kuumana. Kuntien lukumäärään tuijottaminen vie kuitenkin keskustelun harhateille. Määrällä ja koolla ei ole väliä, vaan sillä, miten kunnat pystyvät turvaamaan asukkailleen peruspalvelut.
Jos pieni kunta ei pysty järjestämään lakisääteisiä peruspalvelujaan, on selvää, että sen pitää hakea yhteistyökumppaneita tai ryhtyä puuhaamaan liitosta muiden kanssa.
Meneillään oleva Paras-hanke velvoittaa jo kunnat järjestämään palveluita riittävän suurilla yhteistoiminta-alueilla. Puitelaki antaa eduskunnalle mahdollisuuden myös kuntajakolain muuttamiseen talousvaikeuksissa rämpivien kuntien kohdalla.
Suomessa on paljon pieniä kuntia, mikä ei välttämättä merkitse sitä, että ne olisivat hoitaneet talouttaan erityisen huonosti. Julkisessa keskustelussa pieniä kuntia on turha syyllistää. Päinvastoin. Suurin paine talouden menokuriin ja palvelujen tehostamiseen kohdistuu nimenomaan asukasmäärältään suurimpiin kuntiin.
Kuntaliitokset eivät sellaisenaan ratkaise kuntatalouden ongelmia. Palveluja on virtaviivaistettava ja tuottavuutta nostettava. Se vaatii päätöksenteossa rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta. Seutukunnat ja työssäkäyntialueet muodostavat luontevan pohjan, kun kunnissa mietitään palvelujen järjestämistä. Ne muodostavat myös hedelmällisen pohjan kuntaliitoksille.
Kuntien toimintojen järkeistäminen, palvelurakenteen kehittäminen, yhteistyön lisääminen ja myös kuntaliitokset ovat tulevaisuudessa joka tapauksessa arkea, kun kunnat kohtaavat väestökehityksen haasteet. Kuntien elinvoimaisuutta on mahdollisuus kohentaa myös kuntien veropohjan laajentamisella.