Minusta tulee pian paluumuuttaja-maalainen. Järkyttävää, city-ihmiset sanovat. Onhan se sentään kätevää elää kivenheiton päässä menosta ja meiningistä, toimivista palveluista ja mahtavista valikoimista. Kieltämättä paikallisbaarissa ei ole kovin mannermainen tunnelma ja lähikaupasta tuskin löytyy sormisuolaa tai kovin monipuolista chévre-valikoimaa, mutta hätätilanteessa niitä kaikkia löytää puolen tunnin ajomatkan päästä. Sen sijaan monet palvelut toimivat niin hyvin, etten ole raskinut luopua niistä kymmenen kaupunkivuoden aikanakaan.
Kun maalla pitää piipahtaa pankissa, voi parkkeerata autonsa vaikka poikittain oven eteen ja marssia peremmälle.
"Päivää, Kuusiluodon Hanna", sanoo hymynaamainen pankin täti ja pyytää istumaan. "Paljonko tarvit? Pantataanko taas mammaraukan ja pappaparan maita ja mantuja?"
Sen sijaan, että kaupungissa kiertäisi keskustaa kymmenkunta minuuttia parkkipaikan toivossa, hullunrohkeita jalankulkijoita väistellen, syytäisi kaikki kolikkonsa mittariin (vain palatakseen löytämään parkkisakon tuulilasistaan), taivaltaisi jalan neljän korttelin matkan, ottaisi jonotusnumeron (muista valita oikea palvelu), tylsistyisi odottaessaan kuoliaaksi ja kiroaisi mielessään kymmeniä kanssa-asiakkaita. Ja lopulta selittäisi asiansa juurta jaksain ihmiselle, joka kaivelisi päätteensä uumenista edes pientä vihjettä siitä, kuka tämä päivän seitsemäskymmenes ventovieras oikein on.
Kun maalla pitää päästä hammaslääkäriin, puhelimessa kysytään ystävällisesti, pääseekö käymään jo huomenna vai varataanko aika vasta ensi viikolle. Eikä tarvitse olla edes kauheasti reikiä.
Kaupungissa jonotus on kestänyt nyt yhdeksän kuukautta. Muutama viikko sitten postin mukana tuli lappu, jossa kerrottiin, että se päättyy pian.
Maalaiskirjastossa uutuudet voi poimia kätevästi hyllystä sen sijaan että olisi kuudes varaaja. Ja mikä parasta, myöhästymissakko on vain 1,50 euroa, kirjakasan koosta ja muistin huonoudesta riippumatta. Kaupunginkirjastossa viikko viikolta kasvavat sakot ajavat hutiluksen kirjastorikolliseksi, salapalauttamaan lainansa yöluukusta pimeän turvin.
Pienellä kunnantalolla tontinostaja saa heti kouraansa tarvittavat kupongit ja lupauksen siitä, että rakennuslupa järjestyy rivakasti. Kaupungin laitamilla kaupanteko tyssäsi loputtomiin venyvään kaavoitukseen ja hyvien neuvojen kysely puhelujen kääntelyyn virkamieheltä toiselle.
Pisteeksi maalaisidyllini iin päälle aion istuttaa pihalleni omenapuita. Veikkaan kuitenkin, etteivät ne ehdi tuottaa ensimmäistäkään rupista omenankääpiötä, ennen kuin minusta tulee taas oululainen, tällä kertaa suur-sellainen. Toivon kuitenkin hartaasti, ettei aivan kaikesta tule suurensuurta.
Sormisuolaa ei ehkä ole, mutta palvelu pelaa.
hanna.kuusiluoto@kaleva.fi