Sote-uudistuksen vakaa tarkoitus on parantaa kansalaisten yhdenvertaisuutta ja pienentää alueellisia eroja. Tavoite ei onnistu ilman nykyistä leveämpää vastuunkantoa.
Paljon kohuttu sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämistä koskeva raportti luovutettiin tiistaina peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonille (sd). Matkan varrella tihkuneista erimielisyyksistä huolimatta raportti oli yksimielinen.
Suomi on tarkoitus jakaa 34:ään vähintään 50 000 asukkaan sosiaali- ja terveydenhuollon alueeseen nykyisten 140 sijaan. Jatkossa sote-alueiden vastuulla olisi sosiaalihuolto, perusterveydenhuolto ja erityispalvelut.
Kaksiportaisessa järjestelmässä laajan perustason tukena on erityisvastuutaso. Sote-alueet vastaavat, että ihmiset saavat kaikki tarvitsemansa palvelut omalta alueelta. Vaativin osa erikoissairaanhoitoa on tarkoitus siirtää erityisvastuualueiden harteille.
Monimutkaisen operaation yksinkertaisena tavoitteena on taata yhdenvertaiset sosiaali- ja terveyspalvelut kaikille. Nykyinen pirstaleinen rakenne aiheuttaa eriarvoisuutta, josta kärsivät eniten kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ryhmät.
Kiistämätön tosiasia on, että peruspalvelujen turvaamiseen tarvitaan nykyistä leveämpiä hartioita. Palvelujen saannissa on eroja ja yksittäisten kuntien kyvyt vastata koko ajan kasvavaan tarpeeseen vaihtelevat.
Sote-raportin kantava ajatus on, että taloudelliselta kantokyvyltään vahvat alueet pystyvät turvaamaan palvelutuotannon kaikille kansalaisille yhdenvertaisesti ja mieluiten lähipalveluna.
Julkisessa keskustelussa päähuomion on saanut terveydenhuollon järjestäminen, mutta uudistus koskee myös sosiaalihuollon palveluita kuten lastensuojelua, päihde- ja mielenterveyspalveluita. Erityisesti sosiaalihuollon erityspalvelujen saatavuudessa on suuria alueellisia eroja.
Pohjois-Suomessa Oulun yliopistollisen sairaalan erityisvastuualueelle ehdotetaan kuutta sote-aluetta. Ehdotetut alueet noudattelevat vanhojen sairaanhoitopiirien rajoja paitsi, että Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri on jaettu pohjoiseen ja eteläiseen sote-alueeseen.
Pohjois-Suomessa vain Oulun ja Kokkolan ympärille pystytään rakentamaan vastuukuntamalli, jossa yksi kunta vastaa sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä alueen muiden kuntien puolesta.
Muualla joudutaan turvautumaan paheksuttuihin himmeleihin eli kuntayhtymiin. Tämä kertoo paljon peruskuntien heikosta kantokyvystä.
Sote-työryhmän raportti antaa vasta pohjaratkaisun toiminnalliselle kehittämiselle. Raportti ei liioin vastaa vielä siihen, miten rahoitus järjestyy ja minkälaiset kustannusvaikutukset kunnille on tulossa.
Ei ole vaikea arvata, että sote-raportti käy myös kuntauudistuksen edistämiseen. Sote-raportti paljastaa armotta, miten huteralla pohjalla kuntien väestöllinen ja taloudellinen kantokyky on.
Parasta on, jos raportti pystyy antamaan jatkoeväät uudistukselle, jonka pitää kantaa useita vuosikymmeniä eteenpäin. Lähtökohdat ovat hyvät, sillä selvitysmiesten esitys pohjaa alueellisiin näkemyksiin.