Kuntia on patistettu 1990-luvun laman jälkeen etsimään säästöjä ja tehokkuutta kilpailuttamisesta ja yksityistämisestä. Palveluiden ostot ovat lisääntyneet. Sama suunta näyttää jatkuvan. Painetta tähän tuo myös Euroopan unioni.
Pienen Rantsilan kunnan kunnanjohtaja Aimo Lehmikangas ihmetteli jo taannoin, ketä haja-asutusalueiden kunnat panisivat kilpasille, kun kunnan lisäksi lähitienoolla ei ole edes yhtä palvelun tuottajaa. Suuressa osassa maaseutua ei olisi monia palveluita, ellei yhteiskunta tuottaisi niitä. Historiassa ei tarvitse katsoa kauas taaksepäin, kun asia oli näin.
Mikäli hyvinvointiyhteiskunnan palvelut halutaan turvata, monilla alueilla kunta on yhä ainoa, joka kykenee järjestämään ne asukkailleen. Sen lamakurimus opetti, että ainakin jokaisessa pikkukunnassa on ollut pakko katsoa peiliin ja pohtia, miten asiat voidaan hoitaa taloudellisesti. Mikäli toiminnoissa on ollut ilmaa, vuosien höyläämisten jälkeen se lienee jo puhallettu pihalle.
Kilpailuttaminen nousee muoti-ilmiön tavoin aina uudelleen esille. Ikään kuin se olisi se viisastenkivi, joka takaa ja turvaa edulliset palvelut. Syrjä-Suomen haja-asutusalueilla tämän varaan ei voida laskea paljon.
Kilpailuttamisen hyöty tulee vain sitä kautta, että on useita palvelun tuottajia, jotka kilpailevat keskenään. Pelkästään kunnallisen toiminnan muuttaminen yksityiseksi ei takaa mitään. Jos palvelun tuottaminen kunnassa lepää yksistään yksityisen yrityksen harteilla, edullisuus saadaan unohtaa sen tien.
Ruotsissa kilpailuttaminen on johtanut kaupallisten monopolien syntymiseen pikkukunnissa. Ei ole epäilystä, etteikö meillä kävisi samoin. Vaikka yksityinen aluksi tarjoaisi palveluita edullisemmin kuin kunta, monopoliasemassa sen kiinnostus säästöihin hiipuu. Ja kun kunnalliset palvelut ajetaan kerran alas, niitä on vaikea rakentaa uudelleen.
Haja-asutusalueella kilpailutetaan palveluita niillä toimialoilla, joissa kilpailua on. Käytännössä rakennusurakoiden lisäksi yksityiset ovat voineet tarjota Aimo Lehmikankaan mukaan vain sellaisia palveluita, joilla ei ole suurta merkitystä koko kunnan palvelutuotannolle eikä kustannuksille.
Etenkin suurimmissa kaupungeissa sormet syyhyävät yksityistää terveydenhuoltoa. Tosiasiassa maaseudulla yksityistäminen on jo täydessä vauhdissa.
Lääkäripulasta kärsivät kunnat ovat pakotettuja ostamaan yksityisiä lääkäripalveluita, jotta saavat lain vaatimat tehtävät hoidettua edes jotenkin. Tällä ei ole mitään tekemistä sen paremmin kilpailuttamisen kuin säästöjenkään kanssa. Päinvastoin.
Terveydenhuollossa vallitsee myyjän markkinat. Myyjä myy sitä, mitä sen kannattaa myydä. Kunnan puolestaan on huolehdittava toiminnan kokonaisuudesta, vaikka se maksaisi maltaita. Tästä ei seuraa hyvää. Kustannukset karkaavat käsistä ja palvelut ontuvat.
Terveydenhuoltoa voidaan toki kilpailuttaa suurissa kaupungeissa, missä on palveluja tuottavia yrityksiä. Jossain mitassa se on perusteltuakin. Vaara on kuitenkin, että kehityksen annetaan ohjautua markkinavoimien paineella amerikkalaistyyliseen, lähes täysin yksityiseen toimintaan perustuvaan terveydenhuoltoon.
Se on paitsi epätasa-arvoinen, myös tunnetusti maailman kallein järjestelmä. Siihen meillä tuskin on varaa. Syrjäseudulla yksityistäminen merkitsisi kuoliniskua sille vähälle omalle toiminalle, mitä paikkakunnalla on.
Oleellista on, mitä tai ketä varten joku toiminta on olemassa. Onko säästäminen tai kuvitelma säästöistä itsetarkoitus, vai toiminnan kaikenpuolinen järkevä ja taloudellinen hoitaminen? Tuntuu siltä, että julkisten palveluiden tarkoitus välillä unohtuu tai ainakin hämärtyy.