Irakin sota koetteli suurvaltasuhteita. Venäjän päätös ratifioida ydinaseita rajoittava sopimus on merkki siitä, että maailma alkaa palata kohti normaalia päiväjärjestystä.
Yhdysvaltain ja Venäjän johtajien vuosi sitten saavuttama yhteisymmärrys vähentää strategisia ydinaseita noin kolmannekseen entisestä ei ollut tekohetkellä eikä ole vieläkään ongelmaton sopimus. Sisältöä tärkeämpää tässä maailmantilanteessa on silti, että sopimuksesta pidetään kiinni.
Vain kolmiliuskaisen sopimuksen voimaantulo varmistui viime viikolla, kun Venäjän duuman alahuone hyväksyi sen reilulla enemmistöllä. Yhdysvaltain kongressin ylähuone eli senaatti hyväksyi aserajoitussopimuksen pari kuukautta sitten.
Venäjän päätös on merkittävä vastaantulo. Se tehtiin duuman suljetussa istunnossa päivä ennen Yhdysvaltain ulkoministerin Colin Powellin Moskovan-vierailua. Jos presidentti Vladimir Putin olisi halunnut osoittaa vielä mieltään Yhdysvalloille kansainvälisoikeudellisesti laittomasta Irakin sodasta, hän olisi voinut panna asesopimuksen jäihin. Putin ei tätä tehnyt.
Sopimuksen varmistuminen osoitti taas kerran sen, että Yhdysvaltain ja Venäjän suhteet elävät omaa elämäänsä. Vielä runsaat kaksi viikkoa sitten Putin kohteli jääkylmästi presidentti George W. Bushin sotakumppania, Britannian pääministeriä Tony Blairia. Samalla tavalla Yhdysvallat on kohdellut sodanvastaisesta maakolmikosta Ranskaa ja Saksaa kylmemmin kuin Venäjää.
Voikin ennustaa, että talousmahtien G8 -ryhmän kokouksella ja Pietarin 300-vuotisjuhlien yhteydessä pidettävällä huippukokouksella on tämän jälkeen paremmat mahdollisuudet onnistua kuin epäonnistua. Onnistumisen esteitä mataloitettiin jo äsken Weimarin kolmion eli Saksan, Ranskan ja Puolan johtajien tapaamisessa sekä Powellin Berliinin-vierailulla.
Ydinasesopimuksen mukaan Yhdysvallat ja Venäjä vähentävät strategisten aseiden ydinkärkiä nykyisestään noin kaksi kolmasosaa niin, että kummallakin olisi vuoden 2012 loppuun mennessä "vain" 1 700-2 200 ydinkärkeä. Ydinasesuurvalloilla on tähän varaa sotilaallisesti, sillä ne pystyvät tuhoamaan toisensa vähemmälläkin. Kummallakaan, etenkään Venäjällä, ei ole taloudellisesti varaa pitää operaatiokunnossa massiivisia ydinasearmadoja.
Sopimuksessa on joitakin heikkouksia. Osapuolten ei ole pakko tuhota ydinkärkiä, vaan ne voidaan varastoida ja ottaa tarvittaessa uudelleen käyttöön. Yhdysvallat aikookin panna koipussiin osan kärjistä ja purkaa vain osan. Venäjä joutuu rahapulassaan tyytymään vain purkuvaihtoehtoon.
Toinen heikko kohta on se, ettei sopimus koske ydinkärkien kantolaitteita, vaan pelkästään ydinkärkiä, joita voidaan purkaa ja palauttaa käyttöön nopeasti. Vasta vähentämällä kantolaitteita ydinaseriisunnassa päästäisiin eteenpäin kunnon askelin.
Kokonaisuudessaan sopimus vastaa enemmän Yhdysvaltain etuja. Venäjällä ei ollut realistisia edellytyksiä saada siihen isompaa puumerkkiä. Alun perin Yhdysvallat ei ollut edes valmis tekemään sopimusta, vaan olisi halunnut vain yksipuoliset ilmoitukset. Kaikesta huolimatta sopimus on paljon parempi kuin ei mitään. Irakin sodan jälkitilanteessa Venäjän ratifiointipäätös on konkreettisin esimerkki siitä, että maailmanpolitiikassa ollaan vähitellen palaamassa normaaliin päiväjärjestykseen ainakin Yhdysvaltain ja Venäjän välillä. Mustelmia on sen sijaan enemmän Yhdysvaltain ja Euroopan suhteissa.