Neuvostoliitossa asuvien inkeriläisten kohtalo oli sotien jälkeisessä Suomessa pitkään lähes vaiettu aihe. Inkeriläiset nousivat täällä näkyvästi keskusteluun vasta Neuvostoliiton loppuvuosina, kun Venäjällä koettiin inkeriläisten kansallinen herääminen, eikä teema ollut Suomessakaan enää arkaluonteinen.
Suomessa, etenkin kirkon piirissä nousi suoranainen Inkeri-kuume, halu auttaa itärajan takana asuvia luterilaisia uskonveljiä ja -sisaria. Heitä asui etenkin Leningradin eli Pietarin ympäristössä.
Keskustelun yllättävä käänne koettiin huhtikuussa 1990. Tuolloin presidentti Mauno Koivisto ilmoitti näkemyksenään, että inkeriläisiä voitiin pitää paluumuuttajina.
Koiviston kohulausunnon taustoista on erilaisia näkemyksiä. Hän on itse kertonut toimineensa lähinnä moraaliselta pohjalta: inkeriläiset olivat kokeneet kovia, eikä Suomi ollut heitä pystynyt auttamaan.
Joka tapauksessa inkeriläisten muutto Suomeen alkoi Koiviston haastattelun jälkeen. ”Paluumuutoksikin” tulijavirtaa on kutsuttu. Tulijoiden esi-isät lähtivät nykyisen Pietarin seudulle Suomen alueelta.
Ovi Suomeen avattiin myös muille suomalaisille. Esimerkiksi nykyiseen Karjalan tasavaltaan muutti suomalaisia 1920- ja 1930-luvuilla, monet Pohjois-Amerikan kautta.
Muistelmissaan presidentti Koivisto kertoo arvioineensa, että muuttomahdollisuus houkuttelisi liikkeelle lähinnä vanhoja ihmisiä. Kovin toisella tavalla kävi. Vanhojen ohella Suomeen tuli tuhansia työikäisiä ja nuorempia. Muutto-oikeus Suomeen oli henkilöillä, joiden vanhemmista toinen tai isovanhemmista kaksi oli suomalaisia.
Osalla tulijoista suomen kieli soljui, mutta moni nuoremman sukupolven edustaja oli täysi ummikko. Tähän mennessä maahan on tullut muutto-oikeuden perusteella 30 000 – 35 000 suomalaistaustaista. Samalla muutto on ollut vakava suonenisku Venäjän inkeriläisen yhteisön elinvoimalle.
Inkerinsuomalaisten ja Suomen suhteen yksi sivu suljettiin perjantaina. Se oli viimeinen päivä hakea oleskelulupaa paluumuutto-oikeuden perusteella. Muuttojonoon pääsy suljettiin jo aikaisemmin.
Neuvostoliiton ja Venäjän suomalaisten muutto Suomeen alkoi pahaan aikaan, 1990-luvun laman kynnyksellä. Venäjällä tilanne oli kuitenkin vielä paljon heikompi. Monien kohdalla muuttohalun sytytti suomalaisuuden ohella toive päästä perheen kanssa kiinni turvatumpiin oloihin.
Suomelle inkeriläisten paluumuutto on aiheuttanut kustannuksia mutta samalla tuonut maahan Venäjän maatuntemusta ja sen kielen taitoa. Sitä ovat voineet hyödyntää monet yritykset ja yhteisöt.
Kaikille tulijoille Suomi ei osoittautunut kultamaaksi. Osa on pettynyt ja palannut Venäjälle.
Muuttohalut Suomeen eivät ole kuitenkaan haihtuneet Venäjältä etenkään Suomen lähialueelta. Muuttotoive koskee myös monia puhtaasti venäläisiä itänaapurin kansalaisia. Taustalla on useimmiten sama toive kuin paluumuuttajillakin: halu elää rauhallisessa maassa turvattua elämää.
Pääkirjoitus