Pääministeri Matti Vanhanen palaa maahan, jossa suurin puheenaihe on pääministerin vaihtaminen. Sitä ei vielä tapahdu, mutta keskustan on selvitäkseen jo pakko miettiä vaihtoehtoja.
Pääministeri Matti Vanhanen vietti viikon siellä, missä Suomen pääministerin piti ollakin. YK:n yleiskokouksen alku ja kaikki siihen liittyvät tapahtumat ja tapaamiset ovat pääministerin virkatyötä, Suomen hallituksen edustamista maailmalla.
Silti tämänkin matkan todennäköisesti moni mielessään tulkitsi pakoiluksi vastuusta myrskyn edessä. Kotimaahan New Yorkista välittyivät vain Vanhasen niukat kommentit siitä, onko eduskunta hajotettava tai onko hänen itsensä erottava.
Viikko ulkomailla voi joskus olla pitkä aika. Sinä aikana ehti eduskunnan hajottamiskeskustelu kuohahtaa ja laantua, vaihtuakseen keskusteluksi pääministerin vaihtamisesta. Ei oppositiokaan sellaista erikseen ja nimenomaan vaadi, jos politiikka on normaalitilassa. Nyt ei ole. Eikä normaalioloissa puolueen työvaliokunnan tarvitse erikseen vakuuttaa luottavansa puoluejohtoon.
Vanhanen palaa tänään itselleen vieraaseen maahan - sellaiseen, jossa hän on poliittisesti entistä enemmän yksin. Kyse ei enää ole niinkään siitä, kuka vaalirahajupakoissa on tehnyt mitä. Puolueensa puheenjohtajana hän kantaa myös perimmäisen vastuun siitä, mitä keskustan maineelle on tapahtunut.
Liminkalainen Helena Tornberg tiivisti asian keskustan omalla nettisivulla näin: "On aika nöyrtyä pää pystyssä. Ottaa järki käteen. Keskustan johdossa täytyy tehdä muutoksia jo tämän vuoden puolella. Meidän on käännettävä tuhoisa peli. Otettava tilanne haltuumme."
Hän ehdottaa puoluesihteeri Jarmo Korhosen vaihtamista. Vaikea onkin sellaisen puoluesihteerin asema, joka itse on ollut keskeisesti tukiratkaisuja junailemassa ja joka nyt joutuu puolueen puolesta palauttamaan todella tuntuvia summia Nova Groupin konkurssipesään.
Mutta mitä pidemmälle aika on kulunut, sitä enemmän Korhosen ja Vanhasen kohtalot ovat kytkeytyneet toisiinsa. Nyt käsillä on puoluejohto, jonka vahtivuoron aikana keskustan ulkoinen kuva on romahtanut ja kenttätyö halvaantunut - etenkin Korhosen toimintatapa on ollut myrkkyä piirijärjestöjen sisäiselle yhtenäisyydelle.
Vanhasen ero pääministerin paikalta ei ole nykytiedoin todennäköistä, eikä puolueessa johtovaihdoksia voi tehdä kuin puoluekokous, joka on koolla vasta ensi kesänä. Siihen on niin paljon aikaa, että haastajien on vaikea astua vielä esiin.
Spekulointi on silti väistämätöntä, ja katseet kääntyvät jo ohi hallituksen tai ohi eduskuntaryhmänkin sellaisiin nimiin kuin Kimmo Tiilikainen, Maria Kaisa Aula, Olli Rehn - henkilöihin, joiden yritys puoluejohtoon on aiemmin loppunut lyhyeen. Nyt se voi olla etu.
Keskustan toimintakulttuuriin on kuulunut sekä rapsakka sisäinen henkilökeskustelu että käpertyminen siilipuolustukseen ulkoisen kritiikin edessä. Nyt käsillä on kuitenkin uusi tilanne: aloite ei ole kenenkään käsissä. Puoluejohdon ja ulkoisen todellisuuden yhteys tuntuu katkenneen mutta uuttakaan henkistä johtajaa ei ole näkyvillä.
Maassa on enemmistöhallitus, joka ei ole kaatumassa. Siihen Vanhanen voi luottaa. Oleellisempi kysymys on, mihin keskustassa luotetaan. Vanhasen poliittiset ongelmat tulevat nyt syvemmin puoluejohtajan kuin pääministerin roolin kautta. Siksi hänen tulevaisuutensa ei ole opposition vaan oman puolueväen käsissä. Milloin liika on liikaa, ja mitä tapahtuu sen jälkeen? Vastaus ratkaisee sekä Vanhasen että Korhosen kohtalon.