Erään pikkukaupungin sosiaalijohtaja kertoi, ettei tunne yhtään pitkään istunutta vankia, jonka voisi mainita esimerkkinä onnellisesta paluusta vankilasta siviiliin. Lähes sääntö on, että vanki on vailla työtä ja koulutusta, useimmat myös ilman asuntoa ja rahaa. Kun näihin liittyvät alkoholi- ja huumeongelmat, epäonnistuminen on taattu.
Päätie vankilaan kulkee syrjäytymisen kautta. Jo koulussa pudotaan rattailta. Niin paljon kuin hyvinvointiyhteiskunnan tukiverkkoja mainostetaankin, ne eivät tavoita kaikkia. Kun yhteiskunnassa tehdään vain tulosta, sen lieveilmiöt näkyvät vankilan muurien sisällä.
Ympäröivässä yhteiskunnassa vankilasta palaaviin suhtaudutaan kaikista kielteisimmin. Heille ei ole tuettuja ja valvottuja palveluasuntoja niin kuin monille muille ryhmille, jotka eivät omin avuin selviä. Niillä meriiteillä on turha yrittää työmarkkinoille. Työ on kuitenkin tärkeimpiä avaimia päästä kiinni toisenlaiseen elämään.
1990-luvun aikana vankiluku väheni. Samaan juoksuun vangeille järjestettyä toimintaa supistettiin. Yhteiskunta säästi. Vankien ongelmien moninaisuus olisi vaatinut toiminnan tehostamista, mikäli tavoitteena pidetään ihmisten auttamista takaisin vapauteen.
Suomen vankiloissa on nyt noin 3 600 vankia, kolmanneksen enemmän kuin viime vuosikymmenen lopulla. Arviolta puolet vangeista (Kaleva 17.1.) osallistuu työhön tai kuntoutukseen, toinen puoli ei. Sanotaan, että tämä toinen puolisko vain makailee, nostelee puntteja ja töllöttää televisiota.
Vähintä, mitä vankiloissa pitäisi tehdä ihmisten nostamiseksi jaloilleen, on velvoittaa vangit kuntoutukseen, tekemään työtä tai opiskelemaan. Vain tätä kautta voidaan madaltaa kynnystä siirtyä siviiliin, kun sen aika koittaa. Useimmille se koittaa ennemmin tai myöhemmin, sillä vankien keski-ikä liikkuu 35 vuoden tietämissä.
Vankeinhoito kituuttaa ainaisessa raha- ja henkilöstöpulassa. Poliitikkoja tämän väen asiat eivät juurikaan hetkauta. Ilmeisesti vankiloihin tarvittaisiin enemmän hyväosaisia asiakkaita, että ongelmat tulisivat yleiseen tietoon ja niille tehtäisiin jotain.
Esimerkki 1940-luvulta kertoo Kalkki-Petteriksi kutsutusta Lohjan Kalkkitehtaan patruunasta, vuorineuvos Petter Forsströmistä (1877-1967), joka passitettiin Riihimäen vankilaan avustettuaan poliittisesti arveluttavan henkilön kuljetuksessa ulkomaille. Vankilassa hän oivalsi, ettei nuorilla vangeilla ollut mahdollisuutta kouluttautua.
Mitä vanki Forsström teki? Hän perusti vankilaan ammattikoulun vuonna 1948; keräsi liikesuhteidensa avulla tarvikkeet koulua varten. Teko oli uraauurtava aikana, jolloin yleisiä ammattikouluja ei ollut. Tuolloin oli tehtaiden kouluja, kuten konepajakoulu Forsströmin isännöimässä kalkkitehtaassa.
Vankeinhoidon tehtävänä pitäisi kaiketi olla vangin toimintakyvyn parantaminen niin, että hänellä on mahdollisuudet selvitä siviilissä ja kyetä kiertämään syrjäytymisen kareja. Näin vankien hoito ei kuitenkaan nykyisellään toimi.
Kun hoitotoimenpiteet ovat osoittautuneet riittämättömiksi, ollaan ajauduttu tilanteeseen, jossa yhä useammalla vangilla on monia vaikeita ongelmia. Niiden avaaminen vaatisi Forsströmin toimien kaltaista ennakkoluulotonta otetta. Ja tietysti rahaa. Vankien kotiuttamisedellytysten parantamiseen pannut rahat palaavat kyllä pitkässä juoksussa takaisin.