Martti Korhosen toinen yritys onnistui ja hänestä leivottiin Tampereella vasemmistoliiton puheenjohtaja. Korhosella on niskassaan valtavat paineet. Hän jää ylimenokauden johtajaksi, ellei näyttöjä tule.
Lauantai oli entisen oululaisen autonasentajan ja eduskuntaryhmän puheenjohtajan Martti Korhosen suuri päivä. Häneltä onnistui nyt se, missä hän epäonnistui kahdeksan vuotta sitten Kuopiossa. Silloin hän hävisi puoluejohtajaäänestyksen nuorelle poliittiselle komeetalle Suvi-Anne Siimekselle luvuin 273-223.
Tampereella Korhonen kukisti toisessa äänestyksessä nuoren helsinkiläisen Paavo Arhinmäen äänin 273-150 ylimääräisessä puoluekokouksessa ja sai valtakirjan vuodeksi, puoluejohtajan paikalta eronneen Siimeksen loppukaudeksi.
Vasemmistoliitto teki Kuopiossa toukokuussa 1998 rohkean valinnan, jota kuvasi osuvasti legendaariseksi jäävä Kansan Uutisten pääotsikko: "Vasemmistoliitto astui nykyaikaan". Lehti sai perusteet hehkutukselleen uuden sukupolven noususta valtaan puolueessa.
Vasemmistoliitto palasi Tampereella tuttuun ja turvalliseen: varmaan ja vakaaseen Korhoseen. Samalla valinta tarkoitti sitä, että Siimeksessä henkilöitynyt uudistushenki puolueessa on ohi ainakin toistaiseksi.
Korhonen ei ole ollut koskaan suuri uudistaja ja edelläkävijä, eikä mikään viittaa siihen, että hänestä sellainen tulisi. Hänessä ei ollut puolueväen mielestä riittävästi dynamiittia ja innostavuutta 45-vuotiaana Kuopiossa.
Nyt, 53-vuotiaana, hän kuitenkin kelpasi vasemmistoliiton johtoon, mutta syy on aivan muualla: Korhonen on värikkään ja rohkean itsenäistä linjaa vetäneen Siimeksen antiteesi. Hänellä on vähän vastustajia ja riittävän paljon niitä, jotka arvostavat hänen osaamistaan ja luottavat hänen kykyynsä normalisoida hämmennyksen tilassa oleva puolue.
Korhonen ei sooloile eikä karsinoi ihmisiä. Häntä arvostetaan eri puolilla, ammattiyhdistysliikettä ja entisiä taistolaisia myöten.
Vaikka Korhosen kausi puoluejohdossa kestää vain vuoden, hän ei halua jäädä ylimenokauden puheenjohtajaksi. Hän tähtää uudelleenvalintaan vuoden kuluttua varsinaisessa puoluekokouksessa. Se edellyttää kuitenkin vaalivoittoa tai ainakin kohtuullista tulosta ensi vuoden eduskuntavaaleissa, mutta puolueen näkymät ovat hieman pahaenteisiä ilman Siimestä.
Korhosen voima ei ole imagossa, persoonassa tai karismassa, vaan hänen halussaan tehdä ryhmätyötä ja innostaa puolueen peruskannattajia vaaliuurnille. Vasemmistoliitto tähtää yli 20 kansanedustajaan ja yli 10 prosentin kannatukseen. Realistisempi tavoite saattaisi olla mahdollisimman pieni tappio: yhden tai kahden edustajapaikan menetys.
Korhoselta on turha odottaa näissä oloissa kovin jämäkkää otetta Siimeksen murheenkryynistä, eduskuntaryhmän taistolaista. Puolueella ei ole varaa menettää yhtään ääntä. Korhosen edesottamuksia suhteessa heihin seurataan kuitenkin tarkkaan. Antaako hän viedä itseään vai viekö hän puoluetta?
Vielä suurempi mielenkiinnon aihe on se, miten Korhonen ohjaa periaateohjelmaa uudistavaa puoluettaan. Vasemmistoliitto on leimautunut ei-puolueeksi käytännön politiikassa, eivätkä Korhosen lausunnot lauantaina sisältäneet merkittäviä avauksia. Jos puolue ei pysty uudistumaan ja avartumaan hänen johdollaan, se on sinniteltävä uskollisen mutta hitaasti hiipuvan kannattajajoukkonsa tuen varassa.