Oulun ylioppilasteatteri tykästyi takavuosina tuhteihin draamaklassikoihin, joita sen kummemmin kaupunginteatteri kuin työväen näyttämökään eivät vuosiin noteeranneet, ja täydensi näin kaupungin elävää teatteritarjontaa aktiivilla aherruksellaan.
Itse asiassa ylioppilasteatteri hoiti leiviskänsä teatteripolitiikan kannalta hyvin ja sivistyneesti, vaikka ei mikään radikaali avantgardeteatteri ollutkaan.
Perjantaillisella ensi-illallaan Oulun ylioppilasteatteri hoitaa jälleen tehtävänsä hienosti - ja aikakirjoihin merkittävämmästi kuin pitkiä klassikoita tulkitessaan. Nyt se tuntuu löytäneen puhedraaman puolelta aidosti omannäköisen, luontevan ilmaisun.
Oulussa nuoruutensa kipuvuodet viettäneen Kauko RöyhkänMagneetti on käännetty proosasta draamaksi. Sovittaja- ja ohjaajakaksikko Otto Leskinen ja Timo Lukinmaa on oivaltanut paitsi sota-ajan yksilötarinoita suosivan ajan hengen myös erityisesti oman alueen täysipainoisen kirjailijan hyödyntämisen merkityksen.
Oleellista tällä kertaa on, että ylioppilasteatteri ottaa käyttöönsä sen voimavaran, joka sillä on valmiiksi olemassa.
Suunnilleen oikean ikäiset ihmiset esittävät vihdoinkin sellaista elämää, johon he pystyvät aidommin samastumaan ja samalla vilpittömämmin ja konstailemattomammin tulkitsemaan kuin vaikkapa menestyksekkäiden brittijuppien tai niskavuorelaisten vanhusten tuntoja. Sellaisiahan on sinänsä ansiokkaasti pyritty samassa Nukun yläkerran pikkusalissa monenmonia kertoja yleisölle välittämään.
Lapin sotaan lähes 60 vuoden taakse ankkuroituva Magneetti tarjoaa mielenkiintoista ja keskittynyttä näyttelijäntyötä.
Sotaan joutunut keskushahmo Martti on pohjoissuomalainen ylioppilas, jo alkuasetelmaltaan ainakin yleisönsä sympatioita jopa samastumismahdollisuuksia magneetin tavoin imevä nuorukainen.
Juha-Seppo Kuosmanen Marttina on harvinainen löytö. Hänen karusti vetoavassa hahmossaan on luontaista lavasäteilyä, jota edes ensi-iltajännitys ja alun hieman hapuileva replikointikaan ei pystynyt himmentämään.
Yhdeksänhenkinen näyttelijäensemble käy läpi Pohjois-Suomen sotahistorian surullista tuoreinta vaihetta enemmänkin sen kannalta, miten se on vaikuttanut yksilöihin kuin kansakuntaan.
Niinpä produktio ei pyrikään haukkaamaan liian isoa palaa, vaan mahtuu oivallisesti runsaan tunnin mittaisena kamarinäytelmänä näihin pieniin tiloihin, joiden lavastus (näyttää olevan työryhmän omaa käsialaa) nosti aika ajoin mieleen hämmentyneen assosiaation Kalervo Palsan taiteeseen. Näyttämökuva lähestyi väliin oudon kiehtovasti triptyykkiä Paluu - Odotus - Lähtö. Ja samasta kokemuksestahan osittain tässäkin on kysymys.