Historia ei toista itseään. Mutta siitä huolimatta monet kaukanakin olevat aikakaudet muistuttavat viritykseltään, ilmapiiriltään tai ainakin joltain keskeiseltä ominaisuudeltaan hämmästyttävästi nykyaikaa.
Erityisesti tuttuuden elämyksiä kokee silloin, kun on kysymys ihmisenä olemisen muuttumattomista peruskysymyksistä: syntymästä, kuolemasta, rakkaudesta ja vihasta. Antiikin teksteihin ja historiaan tutustuneet tai miksei myös Raamattunsa lukeneet tietävät, että muutama tuhat vuotta sitten elänyt ihminen nautti ja kärsi näissä suhteissa kovin samanlaisista asioista kuin nykyihminen.
Tuttuuden elämyksiä voi kokea myös, kun tarkastelee yhteiskunta- ja talouselämän organisointitapoja, valtasuhteita ja niihin liittyvää keskustelua eri aikakausina. Esimerkiksi 1800-luvun jälkipuolen ja aivan 1900-luvun alun puheet, teot ja talouden perusdynamiikka muistuttavat niin paljon nykypäivän vastaavia ilmiöitä, että vain vuosiluvut pelastavat erehtymiseltä.
Syykin on ymmärrettävä. Tuolloin saavutettua talouden kansainvälistymisen astetta ollaan vasta nyt uudelleen tavoittamassa lähes vuosisadan kestäneet nationalistisen vaiheen jälkeen.
Marxin ja Engelsin 1800-luvun kirjoitukset olivat 1900-luvulla synnyttämässä yhtä maailmanhistorian kaameinta harharetkeä. Tavassaan hahmotella oman aikansa globaaliksi levittäytyvää kapitalismia ne kuvaavat kuitenkin osuvasti kuin tätä päivää. Modernin kapitalismin ylivertainen luova voima tekee maailman oman kuvansa mukaiseksi, nuoret vihaiset miehet kirjoittivat 1800-luvun puolimaissa: se tuhoaa teollisuudelta kansallisen maaperän, ampuu tuotteidensa "raskaalla tykistöllä" sulkeutuneisuuden Kiinan muurit maan tasalle ja pakottaa kansat kaikinpuoliseen kanssakäymiseen ja keskinäiseen riippuvuuteen.
Paluuta menneisyyteen edustavat myös nykypäivän "rosvoparonit", talouselämän kansainväliset eliittikerrokset. Ne saalistavat jättiläisomaisuuksia kansantalouksien vilja-aitoissa sellaisella vimmalla, että valloitettuja kaupunkeja ryöstelleet muinaiset edeltäjätkin kadehtisivat.
Samaa tapahtui aiemmin1800-1900-luvun vaihteessa, kun uudenaikainen suurteollisuus teki vapaan kapitalismin vallitessa läpimurtoaan. Ja näin tapahtui myös esimerkiksi 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa, kun vanhat aristokraattisuvut ja alemmasta soturiaatelista ylöspäin pyrkivät nousukkaat kokosivat valtion ja sotien avulla omaisuuksiaan. Sota oli silloin suurta liiketoimintaa, ainakin yhtä tärkeää kuin nykyajan telekommunikaatio tai pankkitoiminta.
Yhteistä näille kausille oli sääty- ja luokkaerojen kasvaminen ja kärjistyminen. Yhteistä oli myös se, että muu yhteiskunta joutui voimattomana hyväksymään vahvimpien, väkivaltaisimpien ja valtion erityistä suojelusta nauttivien johtavien ryhmien toiminnan.
1600-luvulla valtio palkitsi sota- ja virkamiespäälliköitään siksi, että se välttämättä tarvitsi näiden palveluksia - ja siksi, että samat eliittiryhmät paljolti hallitsivat valtiota.
2000-luvulla rajattomasta ahneudesta on tehty uskonnonkaltainen hyve, jonka varassa koko talouselämän kuvitellaan pyörivän. Yleisen vaurastumisen toivossa ja pääomien ja työpaikkojen pakenemisen oikeutetussa pelossa nykyajan rosvoparonien on pakko antaa temmeltää - siitä huolimatta, että hyvin tiedetään, kuinka ilmiö rapauttaa koko yhteiskuntamoraalia ja ennakoi vakavia kriisejä.
Kriisiin tilanne joka tapauksessa ajautui 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa. Korkeat palvelijansa ruhtinaallisesti palkinneen valtion oli kassakriisissään - ja sen jälkeen kun talonpojilta kannetut verot eivät enää riittäneet - ryhdyttävä pakkotoimin peruuttamaan lahjoituksiaan ja läänityksiään.
Vuosisadan takainen tilanne johti puolestaan kommunismin ja Neuvostoliiton syntyyn. Sillä oli tosin länsimaailman teollistuneiden maiden kansoille, myös suomalaisille, suotuisat seurauksensa. Kommunismin haaste oli yhtenä tekijänä muokkaamassa kapitalismista sosiaalista markkinataloutta ja luomassa hyvinvointivaltiota, jota entisistä peloistaan vapautettu globaali kapitalismi on nyt romuttamassa omaa hautaansa jälleen kerran kaivaen.
Hinnan kylmän sodan aikana luodusta läntisestä hyvinvointivaltiosta maksoivat neuvostodiktatuurin orjuuttamat kansat. Entä kuka nyt maksaa laskun, kun korvaamattomana itseään pitävä yhtiöeliitti haluaa 1600-luvun rälssisäädyn tavoin jättää verot valtion maksettaviksi, sosialisoida liiketoimiensa tappiot ja ottaa vain rajattomat voitot taakakseen?
Yksi vaihtoehto voisi olla paluu keskiaikaan, nykyaikaakin kansanvälisempään aikakauteen. Silloin liiketoiminnan, vallan, sodan ja yksityisten intressien sekä julkisen hallinnon eri puolet esiintyivät alastomina ja samalla toisistaan erottumattomina. Silloin myös kokonaisia maanääriä voitiin myydä, ostaa, pantata ja lahjoittaa ylimysten, vallantavoittelijoiden, tuon ajan yritysjohtajien eli palkkasoturipäälliköiden ja heitä rahoittaneiden pankkiirien tai Itämeren kaupasta kamppailevien kaupunkien kesken.
Tällaisten asetelmien vallitessa suuri osa Suomeakin eli Itämaata oli 1360-luvulla Rostockissa toimivan pankkiirin näpeissä. Pankkiiri oli rahoittanut saksalaisen palkkasoturipäällikön liiketoimia, joiden seurauksena Holsteinin kreiville palkkioksi annettu Turun linnalääni oli siirtynyt toissijaisena panttina kyseiselle "kondottieerille".
Tuotto sijoituksista oli tarkoitus hankkia kiskomalla kansasta veroja niin paljon kuin irti oli saatavissa. Tämä liikeidea voisi kiinnostaa myös nykypäivän suursijoittajia, joilla on jatkuva pula kiinnostavista kohteista. Kukahan ostaisi nyt Suomen pois kuleksimasta?
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.