Apinoiden planeetta. 40-vuotisjuhlajulkaisu,
USA 1968-1975. Viisi blu-ray -levyä.
Lue lisää Darwinista ja evoluutiosta: Petter Portin ja Timo Vuorisalo (toim.): Evoluutio Nyt! Charles Darwinin juhlaa. Kirja-Aurora 2008.
Menossa ei ole vain Darwinin juhlavuosi vaan kaksinkertainen sellainen. Helmikuun 12. päivänä tuli kuluneeksi 200 vuotta evoluutioteorian kantaisän syntymästä, ja 24. marraskuuta hänen pääteoksensa Lajien synty täyttää 150 vuotta.
Eli tervetuloa vaan apinoiden planeetalle.
"Ei me olla apinoita", väitettiin vanhassa laulussa, ja samaa sanovat nykyään amerikkalaiset uskovaiset ja heidän mukamas tieteelliset tukijansa, "älyllisen suunnittelun" (intelligent design) kannattajat. Loppupelissä vastakkain ovat ne, jotka uskovat että jokin suuri henki loi ihmisen omaksi kuvakseen ja ne, joiden mielestä lajit kehittyvät maailmassa omien lakiensa mukaan ja sattuman kaupalla.
Väittelyyn voi ottaa kantaa myös viihdemielessä. Suomessakin on julkaistu vuosina 1968-1973 ilmestyneet Apinoiden planeetta -elokuvat, jotka aikanaan tartuttivat täkäläisiinkin kakaroihin kauhean apinakuumeen ja taputtelivat myöhemmin tietä Star Warsin menestykselle.
Viihde on viihdettä, mutta jotain sekin kertoo maailmasta, ja joskus jopa totisempia asioita kuin tiede. Ennen vanhaan elokuvat olivat ajassa ja yhteiskunnassa eivätkä vain mielikuvituksessa kiinni.
Apinoiden planeetassa (1968) astronautti sinkoutuu tulevaisuuden maapallolle, jossa evoluutio on nytkähtänyt nurin: puhuvat apinat ovat valtalaji ja ihmiset mykkiä orjia. Tämä voisi olla jopa mahdollista, sillä ihminen on vain yksi kehityskelpoisista apinalajeista. Jokin iso katastrofi voi muuttaa kehityksen suunnan.
Toisessa elokuvassa Paluu apinoiden planeetalle (1970) löydetään maan alla elävä mutantti-ihmisten yhdyskunta, joka palvoo atomipommia. Näin hömppäelokuva varoittaa ihmiskuntaa tuhon aseista, jotka voivat kertalaakista tehdä vanhasta valtalajista ihme hirviöitä.
Kolmannessa (Pako apinoiden planeetalta, 1971), neljännessä (Apinoiden planeetan valloitus, 1972) ja viidennessä (Taistelu apinoiden planeetasta, 1973) osassa käydään ihmisten ja apinoiden sotaa melkein nykyajassa. Taustalla kangastelevat Vietnamin kokemukset sekä rotulevottomuudet aikakauden Yhdysvalloissa. Taas on apinoille käyttöä. Ne ovat vertauskuvallisia hahmoja, joilla on jopa poliittista asiaa.
Ei Hollywood-viihteellä ole suoranaista kantaa Darwiniin ja hänen kehitysoppiinsa, mutta ainakin 60- ja 70-lukujen vaihteessa sillä oli paljon ikävän totuudenmukaista sanottavaa siitä, mihin suuntaan harhautunut luomakunnan kruunu on omaa lajiaan ja tätä yhteistä palloamme ajamassa.
Nykyelokuvat enää tarvitse apinoita, karvaisia serkkujamme, kertomaan totuutta meistä. Ennen elokuvia tehtiin naurettavilla tehosteilla ja onnettomilla rahoilla, mutta ne osuivat naulan kantaan varoitellessaan ihmiskuntaa kehittymästä väärään suuntaan.
Ehkä lajimme kehityksestä kertoo jotain sekin, ettei enää edes osata kuvitella muunlaisia huonoja tulevaisuuksia kuin niitä, mihin talous meitä taluttaa. Nyt tarvittaisiin taas apinoita - ja apinoiden planeettaa, pelikuvaamme.