Kesäinen palsasuo pysähdyttää kulkijan Utsjoen kairalla. Taakse on jäänyt Ailigas-tunturin monikumpuinen lakimaa, ja edessä levittäytyy kiehtovan näköinen laakso.
Labyrinttimaiset suon pienvedet peilaavat avaruutta puroina, rimpinä, lampina ja pieninä järvinä. Katse kuitenkin juuttuu alankoa somistaviin korkeisiin ja varvuston peittämiin kumpareisiin.
Biesjeaggin eli Piesjängän palsat ovat syntyneet vuosituhansien aikana, ja niitä pitää koossa palsojen ytimissä säilööntyvä ikirouta.
Piesjänkä kuuluu Suomen kuuluisimpiin, kaukaisimpiin ja suurimpiin palsasoihin, mutta pienimuotoisempia palsasuolaaksoja näkee pohjoisimmassa Lapissa tämän tästä valtateidenkin varsilla.
"Kyllä niitä pidetään uhanalaisina. Ikirouta sulaa, palsat erosioituvat ja romahtavat", tutkija Sakari Sarkkola Metsäntutkimuslaitokselta vahvistaa paikallisten näkemyksiä.
"On havaittu, että palsasoiden esiintyminen on pohjoistunut. Jos kehitys jatkuu, palsasuot ovat vaarassa hävitä Suomesta."
Käydään katsomassa lähempää, mitä on tapahtumassa Suomessa ainutlaatuiselle ympäristölle. Suota ympäröi tiheä vaivaiskoivuvarvusto, jonka lomi pitää takuta hitaasti. Ensimmäisten matalien palsojen kohdalla askelet tavoittavat kiinteää maata ja matka sujuu kumpareelta toiselle loikkimalla.
Niin tavoittuu yksi iso palsa. Pari metriä korkean ja tasaisen pyöreän muodostelman laelta avautuu metka näköala. Arktisia mustalintuja ui lähimmässä lammessa, ja monilajisten kahlaajalintujen joukot kuuluttavat varoituksiaan. Kaikki lähistön korkeat kummut toimivat niin viklojen kuin kihujenkin tähystyspaikkoina.
Mutta jotakin on hullusti.
Maa jalkain alla kummun päällä halkeilee ja palsan eteläinen seinusta näyttää romahtaneen mustalle mullokselle. Sateet ja lämpö pääsevät halkeamista kummun sydämeen ikijäätä sulattamaan ja työtä täydentää kummun juurelle kertyvä hautova vesirengas. Palsa romahtaa hitaan varmasti, ja tuhatvuotinen rakennelma luhistuu rimmikoksi.
Vetävätkö perisuomalaiset ikiroudan tekemät palsasuot viimeisiään?
"Mutta mikä niiden uhanalaisuuden aste on?" Sakari Sarkkola pohtii.
Palsasuot ovat laiminlyötyjä tutkimuskohteita. "Synkintä olisi, jos ne häviäisivät kokonaan", tutkija viittaa kesäkausien pitenemiseen.
Kyse on pitkän tähtäimen kehityskulusta, eikä vuosittaisesta vaihtelusta, johon kuuluu viime talven poikkeuksellinen kylmyys.
Jos palsat sulavat, ne muuttuvat vesilammikoiksi ja ovat kadonneet lopullisesti, ellei sää kylmene tulevien vuosituhansien aikana.
Sarkkolan mukaan asiasta on tutkijapiireissä keskusteltu, mutta ekosysteemeinä palsasoiden tilaa on seurattu vähän.
"Paljon olisi tutkittavaa, ovathan ne myös arvokkaita luonnon arkistoja. Ilmastoon liittyvä jääkauden jälkeinen kehitys kasvillisuushistorioineen on arkistoitunut turvekumpujen sisälle."
Keskeisetkin tutkimuskysymykset ovat avoimina. Tutkija Minna Väliranta Helsingin yliopiston ympäristötieteen laitokselta on osallistunut palsasuotutkimuksiin yhdessä tohtori Pirita O. Oksasen kanssa.
Tuloksia esiteltiin Suoseuran Suo-lehdessä vuonna 2006. Siinä todettiin, että vaikka ikiroutadynamiikka on riippuvainen muistakin kuin säätekijöistä, jo parin asteen keskimääräinen lämpötilan nousu pienentää pohjoista ikiroutavyöhykettä.
Artikkelin mukaan ilmakuvatulkintaan perustuvan kartoituksen perusteella Inarin Lapin läntinen palsasuovyöhyke on saattanut kutistua jopa kolmasosaan entisestä laajuudestaan.
"Ilmastolinkki on olemassa, mutta täytyy muistaa myös palsojen oma dynamiikka, Minna Väliranta huomauttaa. Yksittäiset palsat ovat aina eri vaiheessa, niitä syntyy edelleen, osa palsoista säilyy ja osa kuolee pois kasvettuaan ehkä liian korkeiksi.
Venäjällä on jo havaittu laajojen ikiroutavyöhykkeiden luhistuneen kosteikoiksi.
Välirannan mukaan myös Suomessa olisi paljon palsasoihin liittyvää tutkittavaa, esimerkiksi soiden kaasutasapainon tutkimista. Luhistuva palsasuo lisää metaanipäästöjä.