Ei niin pientä kylää, etteikö siellä pallo pyörisi. Koko manner lienee tupaten täynnä jalkapallohulluja, mutta varmuudella tämän uskallan sanoa Länsi-Afrikasta.
Taannoinen reissu Kameruniin, jonka ylpeys on voittanut maanosansa mestaruuden neljästi ja yltänyt kerran jopa olympiakultaan, sinetöi käsityksen.
Kamerunin sisämaassa, keskellä ei mitään, pölyisen pikkutien varressa sijaitsee piskuinen kylä. Se asukkaat ovat maan alkuperäiskansaa, pienikokoisia bakoja, joita valtaväestö nimittelee pygmeiksi.
Kylässä ei ole sähköjä, juoksevaa vettä tai mitään muutakaan ylellisyyttä. Kylä on umpiköyhä, vaikkakin vauraampi kuin moni vielä syvemmällä viidakossa lymyävä, koska sen osaksi on langennut onni olla yksi eurooppalaisten kansalaisjärjestöjen ja lähetyssaarnaajien avustuskohteista.
Tämän vuoksi kylässä on koulu, jota bakalapset käyvät riemumielin. Kahden opettajan koulussa opiskellaan ranskan kieltä, maantietoa, matematiikkaa ja muita tuttuja juttuja. Ja kuten kaikki lapset taitavat tehdä, täälläkin odotetaan välituntia.
Välitunnin koittaessa poikalauma ryntää ulos ja painelee koulunsa pihassa, keskellä kylää, kaivon takana sijaitsevalle kentälle kylän ainoa pallo kainalossaan. Kenttä on kuollutta, kuivanutta ja käytössä poljettua heinää, jota reunustaa punainen tomu. Se kuorruttaa kannustajat ja paikoillaan pomppivat vaihtopenkkiläiset kirjaviksi.
Peli rullaa, pallo kulkee ja kaikilla on hauskaa. Pieniä poikia, mutta taitavan näköistä peliä aina siihen saakka, kun viidakkokoulun puupenkki kutsuu. Pallo tiukasti kainaloon ja juoksujalkaa sisälle.
Lapset katsovat minua kuin heikkopäistä, kun tulkki esittää heille kysymykseni: mitä te teette koulun jälkeen? Rohkein pojista vastaa vakavana, että pelaamme jalkapalloa. Muut räjähtävät nauramaan. Nolostuttaa.
Hartaan onkimisen jälkeen saan kuulla, että muitakin leluja on. Kattilankannen juoksutus kepinnokassa on suosittu harrastus. Minulle näytetään, kuinka se toimii. Ei mikään helppo juttu. Se vaatii kosolti ketteryyttä ja koordinaatiota, joita näiltä sademetsän asukkailta löytyy. Joskus leikitään myös puusta kyhätyillä autoilla, jotka näyttävät samalta kuin autot, joilla ajallaan Kivisissä ja Sorasissa.
Lapset ovat ujoja, ja heitä on hankala jututtaa. Se tulee kuitenkin varsin selväksi, että jalkapalloilijoita ihaillaan, ja että joka natiainen haluaisi olla maansa sankari, Roger Milla, Samuel Eto´o tai Eric Djemba-Djemba.
Tutustuminen kylässä on ohi ja on aika jatkaa matkaa. Hyvästelemme pienet futaajat. Kysymme paikalliselta yhteyshenkilöltämme, mitä voisimme lähettää heidän mukanaan lapsille lahjaksi, kiitokseksi vierailusta. Hän tiedustelee asiaa opettajalta.
"Uusi pallo tulisi tarpeeseen, mutta jos saisimme erotuomarin pillin, se olisi todella kova juttu. Se tekisi pelistä oikean pelin", opettaja vastaa.
Me lupaamme hoitaa asian.
Pitkän aavikkorallin jälkeen palaamme Bertouan kaupunkiin ja lähdemme etsimään palloa. Pelivälineen löytäminen ei tuota vaikeuksia. Niitä on joka nurkalla. Samoin kuin eri maiden lippalakkeja, fanipaitoja, kaulahuiveja ja muuta asiaan kuuluvaa jalkapallokrääsää.
Ongelma syntyy pallon hinnasta. Valkonaamakerroin nostaa jopa muovipallon hinnan noin 40 euroon, mikä on moninkertainen hinta meikäläiseenkin hintatasoon verrattuna. Pitkän kaupanhieronnan jälkeen, paikallisen tulkin avulla, ostamme kylään kaksi palloa, pumpun ja erotuomarin pillin.
Välineet matkaavat vapaaehtoistyöntekijöiden maasturin takakontissa viidakkokylään. Kuuleman mukaan lasten riemulla ei ollut rajoja. Lahja osui ja upposi.
Ehkä joskus tulevaisuudessa jalkapallon MM-kisoissa Kamerunin joukkueessa juoksee tuttuja kasvoja. Kuka tietää?