Pallastunturi on Länsi-Lapissa kohoavan Ounasselän tunturijakson korkein tunturi. Tunturiketju kulkee Enontekiön Ounastuntureilta Pallaksen kautta aina Kolariin Yllästunturille saakka. Muinoin alueella on kohonnut Svekokarelidien vuoristo.
Aikojen saatossa vuoret ovat kuluneet leppoisan oloisiksi, pyöreälakisiksi keroiksi. Yhä tietyissä paikoin, jylhien kurujen reunoilla voi kuitenkin aistia muinaisen vuoriston hengen. Pallakselle ominaista ovat myös vankat paksusammalkuusikot. Ne hallitsevat suvereenisti metsämaisemaa aina alimmilta korpisoilta ylös metsänrajalle saakka.
Aamun valjetessa korkeimmat kerot ovat vetäneet paksun hupun silmilleen, ja niiden rinteistä näkyvät vain alimmat osat. Maisema on tasaisen lattea. Eteläisin huippu, Pallaskero, paljastaa päälakensa ja on hetken verran maiseman ainoa valopilkku. Pian pilviverho sulkee sen jälleen sisäänsä.
Metsänrajalla kasvaa koivuja ja kuusia. Ne ovat ankarien olosuhteiden runtelemia käppyröitä, mutta silti jotenkin rohkaisevan sitkeitä. Taipuu muttei taitu, mietin koivun känkkyrään nojatessani. Maisemien pysyessä visusti pimennossa päätän suunnistaa alemmas kuusikkoon.
Metsä tihenee rinnettä alaspäin mennessä. Pian kuuset valtaavat maiseman peittäen viimeisetkin vilahdukset niiden takaa pilkottavasta valkeasta kerosta. Puro solisee kovasti huolimatta sitä ympäröivistä kinoksista. Etelässä leskenlehdet kukkivat ja koivunsilmut puhkeavat samaan aikaan, kun täällä on vielä reilusti lunta. Ilma on kuitenkin lämmin ja keväinen. Lumet hupenevat täältäkin kovaa vauhtia.
Ylempänä puron varressa törmään kuukkelipariskuntaan. Arkailematta ja ahnaasti ne vievät talteen tarjoamani leivänmurut. Kuukkelit varastoivat ruokaa pyörittelemällä sitä luppoihin. Itse asiassa niiden varastointivietti on hyvin voimakas. Senpä vuoksi leivänpalatkin katoavat viimeistä murua myöten lintujen nokissa syvemmälle kuusikkoon.
Eivät ne silti nälkää ole nähneet. Syksyllä ne ovat keränneet varmasti valtavat varastot marjoja, sienen palasia, siemeniä sekä hyönteisiä, unohtamatta retkeilijöiltä saatuja leivänmurusia.
Tarjoilun loputtua toinen kuukkeleista tulee erittäin lähelle kärttämään, josko sitä vielä jotain liikenisi. Kaiketi se haluaisi osansa kuksassa höyryävästä kahvistakin. Silmästä silmään se tuijottaa.
Iltapäivällä pilvisyys rakoilee. Aurinkokin pilkahtaa näkyviin ja paljastaa samalla jylhät maisemat koko komeudessaan. Aikaisemmin maisemaa hallinnut Pallaskero saa rinnalleen korkeammat toverinsa, ylhäisimpänä tietysti Taivaskero, joka kurottaa huippunsa yli 800 metriä merenpinnan yläpuolelle.
Nousu tuonne saisi keuhkot pohisemaan, kuin parhaatkin palkeet. Päätän kuitenkin keskittyä koluamaan alempia rinteitä. Tuuli yltyy puskien viimeisetkin pilvet tieltään, pian taivas on aivan pilvetön.
Illemmalla ilma alkaa jäähtyä. Laukukeron taakse laskeva aurinko hohkaa punaista valoa tunturiin. Se jättää jälkeensä paitsi punaisen taivaanrannan, myös kirkkaan punaisen haloilmiön, ikäänkuin kopion itsestään. Vastakkaisella suunnalla kuu on noussut tunturin takaa tuomaan valoa hämärtyvään iltaan.