Pääministeri Jyrki Katainen kokosi torstaina työmarkkinajärjestöjen johtajat tapaamiseen, josta oli sovittu jo jonkin aikaa sitten. Maailmalla loppuviikolla iskenyt talousmyrsky teki tapaamisesta erityisen ajankohtaisen: on hetki, jolloin hihat pitää kääriä, jotta Suomeenkin kohdistuvat uhat saadaan minimoitua.
Tapaaminen haiskahti kolmikantayhteistyöltä, jota käyttäen maassa on takavuosina tehty lukuisia tulopoliittisia ratkaisuja. Työmarkkinoiden keskusjärjestöt ovat niissä sopineet palkkakehyksistä, ja hallitus on esimerkiksi sosiaalipoliittisilla tai veropäätöksillä tehnyt oman osansa.
Yhteistyön tulokset olivat hyviä etenkin silloin, kun maa oli talouskriisissä tai sellaisen uhan alla.
Noihin vuosiin on tuskin kuitenkaan enää paluuta. Työnantajaleiri irtaantui kolmisen vuotta sitten laajoista ratkaisuista ilmoituksensa mukaan lopullisesti ja siirsi neuvottelut liitoille ja yrityksiin.
Päätös liittyi etenkin vientialojen etujen turvaamiseen. Nyt pakkomielteinen päätökseen tarrautuminen kielii myös arvovalta- ja ideologisista syistä. Onko tällainen dogmaattisuus edes kaikkien työnantajien etu?
Kysymys kuuluu nyt, millaiseen yhteistyöhön sitten voidaan päästä. Ehkä jotain on saavutettavissa. Yksimielisyys näyttää vallitsevan ainakin maltillisesta palkkaratkaisusta. Teollisuus tavoittelee sitä, jotta suomalaisten tuotteiden kilpailukyky säilyisi, palkansaajapuolen näkökulmasta maltillisilla korotuksilla halutaan turvata ostovoima.
Jos järkevään palkankorotuslinjaan voidaan päästä, on jokseenkin yhdentekevää, mitä muotoja käyttäen se tapahtuu. Koska laajoja ratkaisuja ei ole näkyvissä, asiasta päättänevät jälleen eri toimialojen liitot keskenään.
Sillä suunnalla ei nyt näytä helpolta. Seuraavan puolen vuoden aikana ovat katkolla muun muassa vientiteollisuuden työehtosopimukset sekä julkisen sektorin virkaehtosopimukset. Jo muutaman viikon kuluttua käyntiin pitäisi saada viime keväänä keskeytyneet teknologiateollisuuden eli maalle keskeisen toimialan neuvottelut.
Keväällä työnantaja ei hyväksynyt Metalliliiton neljän prosentin palkankorotusvaatimusta. Valoisien näkymien aikaan esitettyjen vaatimusten vienti sopimuksiin ei ole yhtään helpompaa nyt kun taantuman uhka painaa päälle. Neuvotteluista tuskin saadaan nopeaa ratkaisua, ellei kriisitietoisuus lyö tehokkaasti läpi kummallakin puolella pöytää.
Nimellispalkkojen reipasta korotusta keskeisempää olisi jälleen turvata ostovoima, työllisyys ja kilpailukyky. Noiden tavoitteiden leipominen sopivassa suhteessa samaan kakkuun ei ole mahdotonta, jos tahtoa ja luovuutta löytyy.
Hallitus ilmoitti ohjelmassaan keväällä olevansa valmis tukemaan työmarkkinaratkaisua kilpailukykyä sekä työllisyyttä ja ostovoimaa tukevin keinoin. Ongelma vain on se, että veronkevennysten kautta valtion on vaikea tulla osapuolia vastaan. Näkymien synkentyessä hallituksella on päinvastoin paineita veronkorotuksiin.