Suomessa sukupuolten tasa-arvo on tutkitusti maailman huippua, mutta viidenneksen palkkaeroa miesten ja naisten välillä ei voi pitää hyväksyttävänä.
Ei näytä sellaista mittaria olevan, etteikö Suomi keikkuisi siinä maailman huipulla. Olipa kyse kilpailukyvystä, opetuksen tasosta, ympäristön tilasta tai korruptiosta, Suomen sijoitukset ovat viime aikoina olleet häikäiseviä. Viimeisin mainesana tuli, kun Maailman talousfoorumi tällä viikolla julkisti tasa-arvovertailunsa.
Siinä kaikki viisi pohjoismaata komeilivat tilastokärjessä, Suomi tosin tämän joukon viimeisenä. Tämäkin mittaus osoittaa, että pohjoismaista yhteiskuntamallia, jossa naisten rooli on perinteisesti vahva, voi hyvällä syyllä pitää onnistuneena. Talousfoorumin analyysi elämästä Pohjolassa on ylistävää luettavaa.
Mutta vaikka Suomi kuuluu joukkoon, jossa tasa-arvo on maailman mitassakin huippua, eivät kaikki asiat vielä kunnossa ole. Sukupuolten kuilu on yhä olemassa, ja yksi vankka todiste siitä ovat palkkatilastot. Ne osoittavat vääjäämättä, että keskimäärin miehet tienaavat noin 20 prosenttia enemmän kuin naiset.
Tämä ero ei selity millään yhdellä syyllä. Lainsäädäntö ja työehtosopimukset eivät mitään sukupuolten palkkaeroja tunne, mutta työelämän todellisuus tuntee kyllä.
Sosiaali- ja terveysministeriön asettama samapalkkaisuustyöryhmä jätti keskiviikkona esityksensä hallitukselle miesten ja naisten palkkaerojen kaventamisesta. Sekään ei tavoittele lopullista ratkaisua: tavoitteena on, että ero kaventuisi vähintään viidellä prosenttiyksiköllä nykyisestä vuoteen 2015 mennessä. Jäljelle jäisi siis yhä noin 15 prosentin kaula.
Yksi perusongelmista on, että työmarkkinat ovat jakautuneet mies- ja naisvaltaisiin aloihin, ja sen lisäksi puhutaan tehtäväkohtaisesta hierarkiasta. Toisin sanoen pomojen paikat tahtovat yhä enimmäkseen mennä miehille. Nämä tosiasiat voi jokainen havaita ympärilleen vilkaisemalla, ja ne vaikuttavat syvään juurtuneilta käytännöiltä.
Työryhmän ratkaisuehdotuksena näiden pulmien poistamiseksi on muun muassa kehityshanke, joka "tuottaa opetusaineistoa sukupuolinäkökulman yhteensovittamiseksi kouluttajien koulutukseen problematisoiden muun muassa sukupuolenmukaista työnjakoa sekä sukupuolisegregaation purkamiseen liittyvien menetelmien tunnetuksi tekemiseksi".
Peruspulmana ovat vallitsevat asenteet, mutta niiden kimppuun käydään valikoimalla kovin kapulakielisiltä kuulostavia työkaluja. Jälleen kerran tavoitellaan, pyritään, kehitetään, kampanjoidaan ja nimetään selvityshenkilö. Kaikki tämä on epäilemättä paikallaan, mutta toinen kysymys on, tuottaako se tarvittavaa muutosta vai ei.
Koulutetutsuomalaisnaiset kamppailevat ensin pätkätöiden epävarmassa kierteessä päästäkseen sitten aikanaan pysyvillä työpaikoilla näkemään, että miehet ovat vallanneet ylimmät portaat. Kuviot eivät aina mene näin, mutta naisten urakehityksessä on yhä selviä ongelmia. Miesten on paikallaan katsoa peiliin: esimerkiksi vain alle kuusi prosenttia miehistä käyttää oikeuttaan vanhempainvapaaseen. Määrä on aivan liian vähäinen.
Ei riitä, että tasa-arvo toteutuu periaatteessa, jos se ei oikeasti mene käytäntöön asti. Työryhmän monet ehdotukset pureutuvat työelämän ja koulutuksen syövereihin. Ne jättävät kuitenkin ilmaan ehkä oleellisimman kysymyksen eli sen, miten voidaan vaikuttaa yleiseen asenneilmapiiriin. Eivät työnantajat käske miehiä jäämään vanhempainvapaalle; heidän olisi haluttava itse lähteä sinne.