Naton huippukokous Istanbulissa oli vailla kunnon sisältöä. Näissä kokouksissa Suomi joutuu istumaan pöytäseurueissa, jotka eivät ole sille mieluisia.
Jos sotilasliitto Naton toiminnan tarkoitus pitäisi päätellä vain Istanbulin huippukokouksen perusteella, tehtävä olisi varsin haastava. Julkilausuttuna päämääränä on jäsenmaiden väestön, alueen ja joukkojen yhteinen puolustus. Käytännössä Istanbulin kokouksen merkittävin päätös oli lähettää Afganistaniin lisää joukkoja - kuitenkaan ei niin paljon, että syyskuun vaalien sujuminen tulisi vielä sillä turvatuksi.
Nato on äskettäin laajentunut seitsemällä uudella jäsenmaalla, Baltian maat mukaan lukien, ja nyt houkuteltiin mukaan Albaniaa, Kroatiaa ja Makedoniaa. Aikanaan laajeneminen siis jatkuu, mutta muu onkin epäselvää. Istanbulin puheissa korostettiin transatlanttisten suhteiden merkittävyyttä, mutta kokous itsessään näyttää todistavan toiseen suuntaan.
Yhdysvaltain toiveet saada Nato ottamaan jotain vastuuta Irakista valuivat käytännössä hiekkaan. Irakin turvallisuusjoukkojen kouluttaminen on kaukana Yhdysvaltain tavoitteista, joista vastusti ennen muuta Ranskan presidentti Jacques Chirac.
Chirac kommentoi hyvin kärkevästi myös Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin toiveita Turkin nopeasta EU-jäsenyydestä. Ranskan presidentin mielestä se ei ole lainkaan amerikkalaisten asia.
Jos diplomatiassa kaikki olisi hyvin, tällaisia puheita ei pidettäisi. Tilanne osoittaa todeksi ainakin sen, ettei Nato ole Yhdysvaltain käsikassara: kun yksimielisyyttä ei ole, ei juuri päätöksiäkään tule. Lisäksi sotilasliitolla on vaikeuksia saada jäsenmailta riittävästi resursseja Afganistanin kaltaiseen operaatioon, josta sinänsä vallitsee yksimielisyys.
Naton huippukokousta himmensi myös se, että Venäjän presidentillä Vladimir Putinilla oli "kiireitä". Naton ja Venäjän istunto pidettiin ministeritasolla. Kyseessä oli ilmeisesti näpäytys Natolle laajenemisesta.
Kokouksen julkilausumassa lähetettiin terveisiä Naton kumppanuusmaille. Niiden tulisi "täyttää sitoumuksensa ihmisoikeuksien ja muiden perusvapauksien ja arvojen edistämiseksi". Suomi kuuluu muodollisesti niihin maihin, joille terveiset tulivat.
Presidentti Tarja Halonen edusti Istanbulissa Suomea tässä ryhmässä muun muassa Azerbaidzjanin, Uzbekistanin, Valko-Venäjän ja Makedonian kanssa. Kumppanuusryhmään kuuluvat tosin Suomen ohella kaikki muutkin läntisen Euroopan liittoutumattomat maat, mutta voi hyvin kysyä, mitä yhteistä niillä on Keski-Aasian itsevaltaisten kehitysmaiden kanssa. Naton rauhankumppanuus tässä muodossa on aikansa elänyt. Suomen, Ruotsin, Irlannin, Itävallan ja Sveitsin tulisi tehdä Nato-suhteissaan selvä pesäero Kazakstanin ja Turkmenistanin kaltaisiin epädemokraattisiin maihin.
Nyt on vaikea välttää vaikutelmaa, että Halonen istuu Nato-huippukokouksissa väärissä pöydissä. Natolle kenties on helpointa niputtaa kaikki kumppanuusmaat samaan ryhmään, mutta laajenemisten jälkeen ryhmän keinotekoisuus vain korostuu.
Istanbulin kokouksen jälkeen voi pohtia myös sitä, onko Nato-jäsenyydestä tehty Suomessa aivan liian suuri asia. Sotilasliitto näyttäytyi organisaatiolta, jossa puhuttiin paljon ja tehtiin vähän. Sitä paitsi Istanbulissakin puhuttiin kumppanuusmaiden yhä tiiviimmästä kytkemisestä Naton toimintoihin, ja ero jäsenyyden ja ei-jäsenyyden välillä on todellisuudessa yhä enemmän vain veteen piirretty viiva.