Puolustusministeri Seppo Kääriäinen onnistui sekavilla selityksillään vain lisäämään sitä erikoista vaikutelmaa, jota Ilta-Sanomien näyttävä uutisointi jo tiistaina petasi: että Venäjän aloitteessa yhteisistä sotaharjoituksista olisi jotain samaa dramatiikkaa kuin oli menneinä vuosina Neuvostoliiton ehdottaessa jotain sellaista.
Kääriäinen tosin kiisti kaiken dramatiikan, mutta onnistui tekemään sen tavalla, josta syntyi käsitys, että asiassa olisi vielä jotain salaperäistä. Niinpä kärpäsestä tuli härkänen.
Perinteinen kahdenvälinen sotaharjoitus minkään valtion kanssa ei liittoutumattomalle Suomelle ole tarpeen. Kun Neuvostoliitto aikanaan sellaista ehdotteli, kyseessä olivat oikeasti totiset paikat, mutta toisia olivat ajatkin. Neuvostoliiton tilalla on nykyään toisenlainen valtio, YYA-sopimusta ei ole, ja kansainvälinen sotilaallinen kanssakäyminen on nykymaailmassa jo hyvin monimuotoista ja tarpeellista.
Voi pikemminkin olla merkillistä, ettei Venäjä ole osallistunut Suomessa pidettyihin monenkeskisiin rauhanturvaharjoituksiin. Liittoutumattomassa Ruotsissa Venäjä toivotettiin tervetulleeksi esimerkiksi 2001 pidettyyn siviilivetoiseen pelastusharjoitukseen Norrbottenissa. Seuraava vastaavanlainen kansainvälinen siviili- ja sotilastoiminnan yhteisharjoitus katastrofitilanteessa pidetään Norjassa. Kaikki tällainen on hyödyksi.
Nytkin olisi säästytty paljolta kohulta ja riesalta, jos Kääriäinen olisi tuoreeltaan avoimesti kertonut, mistä asioista oli keskusteltu ja että vastauksia harkitaan. Kaikki ei ole kohdallaan, jos jopa normaali kriisinhallinta- ja rauhanturvayhteistyö Venäjän kanssa saa aikaan pelonsekaisen selkäydinreaktion.