Joskus tuntuu siltä, että puoli kansaa on tullut sairaaksi. Sairaiden hoitoon tarvitaan toinen puolisko lääkäreitä, parantajia, auttajia, sosiaalityöntekijöitä ja -kuraattoreita.
Vielä hurjempaa on, jos puoli kansaa tulee tai määritellään hulluksi. Tällaisen joukon parantamiseen ei edes toinen kansan puolisko auttajia riitä. Tarvitaan paljon enemmän. Ja ennen kaikkea: tarvitaan ainoaa oikeaa terapiaa ja ainoita oikeita terapeutteja.
Ennen vanhaan maalaiskylässä hullu oli vain se, joka joutui piirille tai veti itsensä koivun oksaan. Nyt hulluja ei ole. On vain vaikeasta lapsuudesta ja masennuksesta kärsiviä.
Unitutkija Markku Partinen räjäytti jokin aika sitten hajalle työuupumuksen, viime vuosien muotikäsitteen. Työuupumusta ei ole, on vain huonosti nukuttuja öitä. Jos aivoja ei ole tankattu riittävän unen aikana, sairastuu kaikenlaisiin sairauksiin.
Mutta kuka räjäyttäisi mielenterveyteen liittyvän kuplan? Sen, ettei jokainen arjen vastoinkäyminen ja epäonnistuminen johdu surkeasta lapsuudesta, vaikeasta äitisuhteesta, ja vaadi parantuakseen kolmea neljää vuotta lojumista psykiatrin sohvalla. Jos jokaiseen vaivaan on juostava analyysiin, sellaista menoa ei kestä oma eikä valtion kukkaro.
Aikanaan kuvittelin, että Ben Furman olisi Ritari Rohkea, joka räjäyttäisi kuplan vaikeasta lapsuudesta, josta voi parantua vain vuosien analyysillä. Hän uskalsi väittää (vuonna 1997 kirjassaan), ettei koskaan ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.
Nyt Ben Furman on leimattu epäpäteväksi toheloksi, joka kuvittelee, että kaikki voidaan hoitaa lyhytterapialla. Tosiasiassa Furman ei ole koskaan näin väittänyt. Jokainen käsittää, että on myös niin vaikeita mielen sairauksia, että niihin tarvitaan pitkää intensiivistä hoitoa.
Mutta kumpi on pätevämpi mielen tonkija, psykiatriaan erikoistunut lääkäri, kuten Furman, vai psykologi (ei siis lääkäri), joka on käynyt kolmivuotisen psykoterapiakoulutuksen? Jos antaisin jonkun ronkkia päätäni, ennen valitsisin lääkärin kuin psykologiaa yliopistossa opiskelleen.
On käsittämätöntä, että ihmismielen tonkimisesta on noussut tuollainen soppa, oppiriita. Yksikin psykologi julisti lehden palstoilla, että minän perustuksia ei rakenneta tempuilla. Entä jos psykologit pelkäävätkin leipänsä puolesta, kun Kela ei enää maksa lasten ja nuorten vuosia kestäviä terapiaistuntoja? Miksi pitäisi maksaa, jos osa lapsista sentään selviää vähemmälläkin minän rakentamisella?
Sääliksi käy ministeri Sinikka Mönkärettä, jota psykoterapeutit reuhtovat sinne tänne. Kuka uskoo pääkoppansa sellaisten käsiin, jotka julkisuudessa haukkuvat toisen toistaan ja asettavat toisen ammattitaidon kyseenalaiseksi? Tuollaiset tohtoroijat tekevät ihmisen vähintään varttihulluksi.
Kun on seurannut kiistaa ja sitä jankutusta, että jokainen ahdistus vaatii hoitoa, voi vain ihmetellä, miten suomalaisten sukukunta on jatkunut niin, että meitä on sentään vielä viisi miljoonaa. Suuret ikäluokat eivät joutaneet juoksemaan analyytíkolta toiselle. He terapoivat itse itsensä kotikonsteilla, hakkaamalla halkoja, liikkumalla ja nukkumalla.
Voi olla, että vanhemmiten alkaa heittää ja äitisuhde vaivata. Mutta toivottavasti järki säilyy päässä sen verran, ettei tarvitse terapeutin ovea avata. Mieluummin sitten suoraan suljetulle osastolle.