Tämä kirja piti tehdä, koota Suomessa ainutlaatuisen vauvaboomin myötä syntyneiden kokemuksia ja näkemyksiä. Sellainen tunne jää päällimmäiseksi Riitta Hildénin ja Ulpu Iivarin kokoaman haastattelukirjan lukijalle.
Miksi kuitenkin haastateltiin juuri nämä 13 hyvin menestynyttä. Miksi ei ketään syrjäytynyttä, eläkeputkeen pullautettua tai edes yhtä Ruotsiin pysyvästi jäänyttä? Länsinaapurissa asuu 33 000 Suomen suuriin ikäluokkiin kuuluvaa.
Silti, mikäpä työ olisi täydellinen. Hildénin ja Iivarin kirja on puutteineenkin lähihistorian kiehtovaa tilitystä.
Toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa korjattiin taistelujen raatelemaa maata rajusti työtä tehden, taloutta ja kauppaa säännöstellen. Oli maksettava hävinneen osapuolen kontolle lankeavat sotakorvaukset Suomen valloitusta valtavan ylivoiman turvin yrittäneelle Stalinin Neuvostoliitolle, rakennettava sodan tuhoamien talojen tilalle uudet ja asutettava luovutetun alueen väestö - niin, ja oli kasvatettava sodan aikana surmansa saaneiden tilalle uutta väkeä.
Ei sitä ääneen sanottu, mutta 1945-1950 syntyneet yli 600 000 lasta kuvastivat sodasta toipuvien suomalaisten tulevaisuuden uskoa. Syntyneiden määrä oli valtava kun muistetaan, että 1950 Suomen väkiluku ylitti hivenen neljän miljoonan rajan. Vuosi 1947 oli 108 168 vauvan ennätysvuosi.
Suomi oli selkeästi kehitysmaa suurten ikäluokkien lapsuudessa. Nivalassa syntynyt valtiosihteeri Raimo Sailas muistaa lapsuudestaan pakkasessa höyryävät miesten selät. Se näky oli tämän maan virallisen järjestelmän aikaansaannosta. Työttömyyskorvauksia ei maksettu. Järjestettiin kyllä hätäaputöitä, joista työttömiksi jääneet joutuivat runnomaan perheelleen elantoa.
Talvisin monissa pitäjissä kaivettiin maiden kuivatukseen kanavia. Pintamaat räjäytettiin pois. Lapiomiehet laskeutuivat monttuihin. Työ oli kovaa, joten paita riisuttiin parinkymmenen asteen pakkasessakin. Tänä päivänä sellainen työ määriteltäisiin terveydelle vaaralliseksi.
Myös suuret ikäluokat oppivat työlle ahneiksi. Tehtiin myös sellaista, jota tänä päivänä pidettäisiin lapsityövoiman väärinkäyttönä ja nuorille vaarallisen raskaana.
Tiedollekin he olivat ahneita. Se ilmenee melkein jokaisesta haastattelusta. Lukutaito avasi uudet maailmat. Moni mainitsee maailmankuvaansa vaikuttaneena Väinö Linnan trilogian Täällä Pohjantähden alla.
Oppikoulut, keskikoulu tai lukio eivät todellakaan olleet mitään eliittikouluja. Niissä oli kyllä varakkaiden lapsia, mutta oli myös maanviljelijä- ja työläisperheiden lapsia, kuten kansleri, kauppatieteiden tohtori Matti Lehti sanoo.
Silti ohjelmajohtaja, kansanedustajana ja ammattipoliitikkonakin aiemmin tunnettu Maija Perho maalla kasvaneena tietää karun totuuden: moni lahjakas lapsi jäi tuolloin vaille jatkokoulutusta.
Suuria ikäluokkia hivenen vanhempana, mutta rinnan heidän kanssaan koulut käyneenä tiedän itsekin, että tuolloin ei päivitelty suuria ryhmäkokoja. Yli 40 oppilaan luokassa oltiin tyytyväisiä, että oli päästy opin tielle.
Kaikki eivät tosin olleet niin rajuja sisupusseja kuin oikeustieteen kandidaatti Risto Kuisma. Hänen oli pakko mennä töihin, mutta tiedon jano piiskasi työn ohessa aina akateemiseen loppututkintoon saakka.
Järkyttävä episodi sisältyy kansanedustaja Liisa Jaakonsaaren haastatteluun. Esille tulee yksi oululaisista henkirikosmysteereistä.
Hänen kahdeksanvuotias veljensä löytyi kuolleena Hietasaaresta kymmensenttisestä rantavedestä. Pojassa oli pahoinpitelyn merkkejä. Tänä päivänä sellaisesta käynnistettäisiin tiukka kuolinsyyn tutkimus. Aika oli silloin toinen. Asia kuitattiin onnettomuutena, hukkumistapauksena.
Retkellä mukana olleita poikia ei isommin kuulusteltu. Jotkut heistä lienevät vielä elossa. Joku voi tietää jotakin. Maailma on silti mennyt menojaan. Mennyttä ei voi muuttaa.
Hyvinvointiyhteiskunnan suuret ikäluokat rakensivat, mutta eivät ehtineet itse nauttia likikään kaikista nykyisistä eduista. Heistä useimmat menivät töihin jo 17-vuotiaina. Kuitenkin eläke alkoi karttua vasta 23-vuotiaille. Siltä osin he tekivät vuosia talkootyötä yhteiseksi hyväksi.
Yksi tendenssi teoksen läpi paistaa, valitettavasti. Näyttää siltä, kuin kirjaa olisi rakennettu vastaiskuksi demarivaikuttaja Osku Pajamäelle, joka väitti suuria ikäluokkia ahneeksi. Jokaisen suulla todistellaan, että muilta ei ahnehdita etuja. Että eläkkeelle ei ole kiirettä ja yhteiseksi hyväksi ollaan valmiita yhä tekemään paljonkin. Pajamäen heitto oli typerä, se on selvä. Olisiko tuo silti niin paljon huomiota ansainnut?
Ainakin yhtä typerää oli, kun jotkut suurten ikäluokkien edustajat vähättelivät sotaveteraanien kokemuksia. Miksi menitte sinne, he lohkoivat. Onneksi seuraavat ikäpolvet ajattelevat lämpimämmin.
Nuoremmille suurten ikäluokkien edustajat sanovat antavansa mielellään latua. Edellisten ikäluokkien myönnetään aina olevan tulppana, ja ohje kuuluu: ohittakaa meidät, ottakaa valta käsiinne, on teidän vuoronne muuttaa yhteiskuntaa.
Suuret ikäluokat saavuttivat paljon. He ovat johtaneet suuria yhtiöitä ja tärkeitä ministeriöitä, myös istuvassa hallituksessa.
Kaksi heistä, Sauli Niinistö ja Seppo Kääriäinen, kuuluu eduskunnan puhemiehistöön. Yhdestäkään heistä ei kuitenkaan ole tullut pääministeriä tai presidenttiä, ei ainakaan vielä.
Viime presidentinvaaleissa valinta oli kyllä lähellä. Nuoremmat voivat silti ehtiä pysyvästi edelle. Niin on ainakin pääministeriä valittaessa.