Suomalainen lobbauskulttuuri on surkeaa.
Se on taskulämmintä, häpeilevää ja sekavaa. Ja totta on, että lobbarin ammatti ei säihky nuorten toiveammattilistan kärjessä.
Näin luonnehtii lobbauksen tilaa Suomen toiseksi tunnetuin lobbari Jussi Lähde, kaveri, joka hääri presidentti Martti Ahtisaaren kabinetissa. Hän on kolmen muun kirjoittajan kanssa julkaissut Lobbauskirjan.
Se tunnetuin lobbari on perussuomalaisiin loikannut Metalliliiton entinen ydinvoimalobbari Matti Putkonen.
Kuten tuore teos kauniisti määrittelee, lobbaus on poliitikkojen ja eri intressipiirien välistä yhteydenpitoa.
Lobbaus koetaan Suomessa yhä usein kyseenalaisena ja demokratialle vastenmielisenä ilmiönä, joka on olennainen osa edunvalvontaa ja vaikuttamista lähinnä Brysselissä.
Lobbaus eli vaikuttaminen esimerkiksi taloudelliseen, poliittiseen, kaavalliseen tai liikenteelliseen päätöksentekoon etukäteen on kuitenkin tuttu ilmiö Suomessa kaikilla tasoille.
Aina löytyy tahoja, jotka niin paikallisella, maakunnallisella kuin valtakunnallisella tasollakin pyrkivät vaikuttamaan päätöksentekoon.
Tunnetuin suomalainen lobbausilmiö lienee karvalakkilähetystöt, joiden todellinen vaikuttaminen jäi usein vähäiseksi. Mutta saihan tempauksilla maksimaalista julkisuutta, kun maakunnista lähdettiin uhomielin karvareuhkat päässä eduskuntaan.
Lobbausmenetelmät voivat olla taitavia, ovelia, uskottavia, vakuuttavia, kömpelöitä tai uhkailevia. Siksi lobbauksen hienouksien tunteminen pitäisi tietoyhteiskunnassa olla jo kansalaistaitoihin kuuluva asia.
Lobbaus on tuttu ilmiö itse kullekin. Voi hyvin yleistää, että päättäjät, virkamiehet ja toimittajat ovat usein sen kohteena. Kovin moni taho pyrkii vaikuttamaan päätöksentekoon ja siihen miten ja milloin asioista kerrotaan tai kerrotaanko ollenkaan.
Parhaassa tapauksessa lobbari pystyy antamaan tärkeää taustatietoa, jota voi käyttää haluamallaan tavalla. Lobbari pyrkii kuitenkin aina vaikuttamaan.
Jonkun tai joidenkin intressissä on saada aikaan itselle ja omalle eturyhmälle sopiva lopputulos.
Lobbauskirjan mielenkiintoisin anti on kokoomuksen kansanedustaja Harri Jaskarin osuus, jossa hän kertoo, minkälaisia tuloksia saatiin ja miksi epäonnistuttiin muutamassa käytännön lobbaustilanteessa.
Suomessa on 20 vuoden aikana käyty kolme ydinvoimalobbauskampanjaa. Sinä aikana virheistä on opittu ja toimintamallia on muutettu.
Onnistuneen ydinvoimalobbauksen lopputulemana eduskunta myönsi viime heinäkuussa kaksi uutta ydinvoimalupaa.
Ydinvoimateollisuus hävisi kampanjan 1993, kun silloisen kansanedustaja Matti Vanhasen ponsi pääsi yllättämään lobbarit.
Niin sanottu rasvanahkakampanja oli liian valikoiva, kun vaikutusyritykset kohdistuivat lähinnä korkean tason päättäjiin ja energiasiantuntijoihin. Lobbarit erehtyivät myös aliarvioimaan ja vähättelemään naiskansanedustajia.
Virheet korjattiin seuraavalla vaalikaudella. Eduskuntaan perustettiin sisäinen apulobbarien joukko, joka teki työtään muiden edustajien joukossa.
Ydinvoimalobbauksessa uusittiin strategia ja kasvot. Kuten Jaskari sanoo: päälobbarit vaihdettiin aggressiivisista miehistä hyväkäytöksisiin naisiin, painostavan lobbauksen tilalle valittiin keskustelu ja kuuntelu. Olkiluodon uusi ydinvoimalupa herui 2002.
Vuoden 2010 ydinvoimapäätöksen lobbausta häiritsi lähinnä ydinvoiman jätteiden loppusijoitukseen liittyvä ongelma.
Avainsanoja kampanjassa olivat sähköomavaraisuus, uusiutuvan energian paketti ja aluepolitiikka eli toisen ydinvoimalan sijoittaminen Pohjois-Suomeen. Lopputulos oli lobbauksen kannalta täysosuma.