Ajatus yhtenäisestä dna-rekisteristä on rikosten selvittäjän kannalta kiehtova, mutta yhteiskunnallisena kysymyksenä hyvin vaikea. Rekisteriin on taltioitu jo nyt tiedot noin 80 000 suomalaisesta. Jos henkilö kuolee, tiedot poistetaan vuoden kuluessa. Rekisteröitävästä rikoksen tekijästä ja epäillystä taltioidaan tiedot, jos epäillystä rikoksesta seuraa vähintään kuuden kuukauden tuomio.
"Kansalaiset ovat dna:n rekisteröinnin tarpeellisuudesta melko yksimielisiä, mutta asiasta olisi hyvä käydä perusteellinen yhteiskunnallinen keskustelu", Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion johtaja, professori Kimmo Himberg sanoo.
"Sama koskee biopasseihin tulevien sormenjälkien käyttöä ja biometrisiä tunnisteita yleensä. Lainsäätäjän näkemys on, ettei passitietoja käytetä rikostutkinnassa. Kynnys tällaisen tiedon käyttämiselle rikostutkintatarkoituksiin on hyvin korkea."
Himberg vakuuttaa, ettei dna-rekisteri vuoda ulkopuolisille eikä asiaton saa siitä tietoa. Ulkopuolinen ei edes pääse rikosteknisen laboratorion tiloihin.
Dna-tutkimus on edennyt suurin harppauksin. Vuonna 1993 dna:ta tutkittiin noin 300 rikostapauksessa, vuonna 2006 noin 5 000:ssa ja tänä vuonna noin 7 000 tapauksessa. Niistä kertyy laboratoriolle näytteitä tutkittaviksi yli 30 000.
"Meille tulee joka työpäivä noin 120 toimeksiantoa, joista kolmannes menee alihankintana ulkopuolisille laboratorioille. Työtahti on kova, ja samalla porukalla pitäisi pystyä myös kehittämään rikosteknistä laboratoriotutkimusta ja kouluttamaan poliiseja", Himberg kertoo.
Jopa hajuja ja valoja
"Suomessa on aina ollut korkea selvitysprosentti henkirikoksissa, 95-97 prosenttia, mikä on kansainvälisesti huippua. Selvitysvarmuus on vain noussut dna:n myötä. Mitä törkeämpi selvitettävä, sitä varmemmin se selvitetään. Silti meillä on satoja selvittämättömiä henkirikoksia 1920-luvulta alkaen. Jotkut niistä voivat vielä selvitä dna:n avulla", Kimmo Himberg sanoo.
Vuosittain dna:n avulla löytyy noin 2 000 osumaa eli syyllisyydestä saadaan viitteitä.
"Osa dna-tutkimuksista kestää pitkään. Vaikka prosessia on viime vuosina paljon automatisoitu ja koneita on tullut lisää, niin lopullisen ratkaisun johtopäätöksistä tekee aina ihminen."
Rikoslaboratorioon saapuu vuodessa verinäytteitä yli 10 000 rattijuoposta. Niistä suuren osan tutkivat alihankkijalaboratoriot Suomessa tai Saksassa, ja tulokset välittyvät sähköisesti rikoslaboratorion tietojärjestelmään. Lääkärinlausunnot saadaan paperilla.
Rikospaikan dokumentointi on teknisen rikostutkinnan perusta. Se oli arvossaan jo viime vuosisadan alussa: Helsingissä 1905 lehtikuvaajana aloittanut Harald Rosenberg oli opiskellut rikospaikkatutkimusta Venäjällä ja Ruotsissa, ja hän värväytyi Helsingin poliisin palvelukseen. Rosenberg kuvasi vuodesta 1908 isoille lasilevyille yli 200 rikospaikkakuvaa, jotka samalla ovat erinomaisia aikansa kuvauksia.
"Se materiaali, mitä nykyisin menetelmin saadaan irti rikospaikalta, on monipuolinen ja valtava. Tutkimustyö on työlästä ja hidasta monista teknisistä apuvälineistä huolimatta. Työ vaatii suurta huolellisuutta, koska mitätön yksityiskohta voi ratkaista jutun. Hyvä esimerkki oli Ilmajoen erakkosurma, joka selvisi neljä vuotta surman jälkeen vuonna 2005 sen takia, että aivan toisenlaisessa jutussa oli otettu talteen dna ja siitä saatiin rekisteriosuma. Huolellinen rikospaikkatutkimus ja hyvä järjestelmä olivat kaiken perustana", Himberg kertoo.
Tavallisestakin henkirikoksesta tutkitaan helposti kymmeniä kiloja rikospaikalta talteen otettuja materiaaleja, mutta joissakin tapauksissa työ on erityisen hankalaa. Vantaan Myyrmannin pommi-iskujutussa 2002 rikostekniseen laboratorioon tuotiin sadassa muuttolaatikossa 750 kiloa näytemateriaalia.
"Se käytiin läpi hippu hipulta, eikä niin suuri urakka sujunut aivan hetkessä kuten amerikkalaisessa tv-sarja CSI:ssä."
Kemialliset analyysimenetelmät ovat yhä herkempiä, joten minimaalistenkin näytteiden koostumusta voidaan tutkia tarkasti. Tietokoneet ohjaavat laboratorion tutkimuslaitteita, jotka pystyvät haravoimaan isoja tietomassoja.
Moderni tekniikka ei silti kata kaikkea: asiantuntijat ovat edelleen tärkein voimavara.
Kuten rikossarjoissa, erilaisten valolähteiden ja kemiallisten aineiden avulla rikospaikalta etsitään jälkiä, tahroja, kuituja, karvoja ja pienhiukkasia. Ihmisen hajujälki, yksilöllinen geneettinen haju, voidaan taltioida esimerkiksi auton ohjauspyörästä siirrännäiseen, ja koulutettu hajukoira voi verrata sitä epäiltyihin.
Pienin askelin
Uusimpia apuvälineitä ovat jalanjälkirekisteri ja äänirekisteri, jonka avulla puhujien ääninäytteitä voidaan vertailla luotettavasti.
"Meidän tarpeemme on erilainen kuin kännykkävalmistajilla. Heillä se on puheen tunnistus, meillä puhujan tunnistus", Himberg kuvailee.
Valheenpaljastustutkimus etenee maailmalla, vaikkei sitä pidetä riittävän varmana eikä rikosteknisellä laboratoriolla ole siihen resursseja.
Myös henkilöä yksilöivät biometriset tunnisteet yleistyvät. Biopasseissa on jo kasvokuva, allekirjoitus ja sormenjäljet. Biometrisiä tunnisteita ei voi vaihtaa niin kuin vääriin käsiin joutuneita salasanoja, mutta niitä yritetään väärentää. Tekosormet, iiristen piilolinssit tai kasvonaamarit vaikeuttavat tunnistusta.
"Iiristunnistuksella ei ole rikostutkinnassa käyttöä, paitsi jos kysymys on jonkin yrityksen käyttämästä iiristunnistuksesta, mutta valvontakameroihin kytkettävä kasvontunnistusohjelma on jo kokeilussa", Himberg kertoo.
Tietotekninen rikollisuus on tuonut tutkijoille uutta pohdittava: jääkö virtuaalimaailmassa rikospaikalle elektronista todistusaineistoa?
Kaikkiaan rikostekninen tutkimus on Himbergin mukaan pienten askelten politiikkaa.
"Sormenjälkien ja dna:n välillä kului runsaat sata vuotta, eli todella vaikuttavia oivalluksia tulee hyvin harvoin."