Palestiinalaiskysymyksen ratkaisua on pidetty vuosikymmeniä avaimena koko Lähi-idän vakautumiselle. Näyttää kuitenkin siltä, että palestiinalaiset jäävät alueen isoissa strategisissa muutoksissa jatkuvasti jalkoihin.
Vaikka he eivät ole Libanonin konfliktin välitön osapuoli, tämäkin sota ajaa heidän etujaan huonosti. Toiveet elinkelpoisesta valtiosta sekä kahden rinnakkaisen maan eli Palestiinan ja Israelin malli ovat kadonneet taas jonnekin horisonttiin.
Harva Libanonin sotapelin pelaajista, tuomareista tai lääkäreistä on lyhyellä aikavälillä kauheasti huolissaan palestiinalaisten poliittisista ja humanitaarisista oloista.
Iranin johdossa ei ole sunniuskoisia arabeja vaan shiiauskoisia persialaisia, ja Iranin päämotiivit ovat Yhdysvaltain ja Israelin vastustaminen sekä omien asemien vahvistaminen alueella. Tuki Hizbollahille ja presidentti Mahmud Ahmadinejadin retoriset hyökkäykset Israelia vastaan eivät edistä lainkaan Gazan ja Länsirannan tilannetta.
Syyrian johto kantaa huolta lähinnä omasta poliittisesta tulevaisuudestaan sekä menetetystä vaikutusvallastaan Libanonissa. Sieltä Syyria pelattiin viimein ulos, mikä pohjusti Israelin nykyistä sotilasoperaatiota.
Presidentti George W. Bushin hallinto taas näyttää osoittaneen aktiivia mielenkiintoa varsinkin Israelin tukemiseen.
Hännänhuippuna EU on liian epäyhtenäinen ollakseen vahva vaikuttaja alueella.
Israelin tavoitteena on epäilemättä murskata Hizbollah. Uutta on monikansallinen, Israelin silmissä uskottavan tehokas asevoima, joka asettunee ennen pitkää Etelä-Libanoniin kaitsemaan heikentynyttä Hizbollahia.
Israel tavallaan pakottaa omalla massiivisella voimankäytöllään länsimaat reagoimaan Libanonin tilanteeseen sotilaallisesti.
Monikansallisia joukkoja tullee johtamaan Ranska, ja mukana saattaa olla jopa saksalaisia. Länsimaat sitoutuvat alueelle hamaan tulevaisuuteen samalla, kun edessä häämöttää vielä hieman epämääräinen vastakkainasettelu Iranin kanssa.
Israelin Libanon-operaation voima ja silti yllättävän suuret omatkin menetykset kertovat, ettei kyse ole vain Hizbollahista vaan varautumisesta laajempiin konflikteihin. Silloin kannattaa olla hyvissä ajoin liikkeellä. Israel on pitkään toivonut Yhdysvalloilta kovia otteita Irania vastaan.
Kansainvälinen huomio on viime viikkoina kohdistunut muualle kuin Länsirannalle tai Gazaan, vaikka sielläkin on eletty melkein sotatilassa. Tämäkin lienee ollut tarkoitus.
Sattumoisin palestiinalaiset hurraavat Hizbollahin raketeille, ja oman hallituspuolueen Hamasin suosio on noussut selvästi.
Pääministeri Ehud Olmert on uhannut vetää Israelin rajat vaikka yksipuolisesti, mikä merkitsee muun muassa Länsirannan isojen siirtokuntien ikuistamista valtakunnan osaksi.
Voimaan nojaava saneluratkaisu onkin yhä reaalisempi vaihtoehto. Israelilla ei ole mielestään aikoihin ollut hyväksyttävää neuvottelukumppania, ja Libanonin juonikas sota on syönyt entisestään palestiinalaisten mahdollisuuksia päästä tinkimään oikeuksistaan.