Suomessa ei liene havaittu, että Saksan ja Venezuelan välille uhkaa kehittyä diplomaattinen konflikti. Sillä ei ole mitään tekemistä nykyisten talouskriisien kanssa. Kiista näet koskee isohkoa, noin 35 tonnin painoista kivenmurikkaa.
Viime kuussa Saksan edustuston lähelle Caracasissa kerääntyi sadan hengen joukko vaatimaan, että Gran Sabanan alueelta Venezuelasta Berliiniin siirretty kivi palautetaan takaisin lähtöpaikkaansa.
Intiaaniasuiset mielenosoittajat perustelivat vaatimustaan sillä, että kivenlohkare on niin sanottu kueka, naisellinen puolikas kahdesta myyttisestä kivestä, jotka takaavat hyvän sään ja sadon.
Viime vuosien aikana pemon-heimon sadot ovat menneet pieleen, ja siitä syytetään toisen kiven puuttumista.
Mitä ihmettä kueka tekee berliiniläisessä puistossa Potsdamer Platzin tuntumassa? Nokkelimmat taisivat jo arvata, että taiteestahan tässä on kysymys.
Saksalainen kuvataiteilija Wolfgang von Schwarzenfeld toteutti viime vuosisadan lopussa valtavan puistosuunnitelman. Hän valitsi kustakin maanosasta yhteensä 33 suurta kiveä, osti ne ja kuljetti Berliiniin.
Taiteilija muokkasi kivistä veistoksia, joissa luonnonmuoto ja työstöjälki yhdistyvät. Kunkin maanosan kivet saivat vertauskuvallisen nimen.
Venezuelan kivi edustaa rakkautta, Afrikan kivi toivoa jne. New York Timesin haastattelema von Schwarzenfeld, 79, totesi ostaneensa Venezuelan kiven paikallisilta ihmisiltä täysin laillisesti.
Kaikki vientiluvat olivat pilkulleen kunnossa, eikä kukaan vihjannut kiven olevan kulttuurisesti arvokas.
Nyt von Schwarzenfeld pelkää, että hänen installaationsa menee pilalle. Kulttuuriaarteita on ostettu ja ryöstetty maailman sivu.
Niitä on haalittu tiedon ja tutkimuksen tarpeisiin ja niillä on tehty kauppaa. Ja tehdään edelleen. Tämän näytelmän konna ei kuitenkaan ole von Schwarzenfeld.
Palautusvaatimuksen taustalla näyttää olevan Hugo Chávez ja hänen hallintonsa. Chávez on epäilemättä maapallon moukkamaisin presidentti, mutta juonikkuutta häneltä ei puutu.
Keinotekoisella palautusvaatimuksella kosiskellaan intiaaniväestön kannatusta.
On selvää, että elävään kulttiin liittyviä seremoniavälineitä tai luonnonesineitä ei saa siirtää paikaltaan. Herkimmät kysymykset liittyvät tutkijoiden kaivamien hautojen ihmisjäännösten käsittelyyn.
Erityisesti Yhdysvalloissa antropologisten kokoelmien luita on palautettu löytöpaikkojen intiaaniheimoille. Astetta monimutkaisempi juttu koskee esimerkiksi Parthenon-temppelin friisien, metooppien ja päätykolmion veistoksia, jotka englantilainen diplomaatti lordi Thomas Elgin osti Turkin pašalta 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Turkki hallitsi tuolloin Ateenaa.
Kauppa nostatti heti kiivaan keskustelun. Byron syytti Elginiä Kreikan menneisyyden turmelemisesta kun taas Keats ja Goethe ylistivät veistosten hankintaa.
Englannin parlamentti osti ”Elginin marmorit” British Museumin kokoelmiin vuonna 1816. Akropolis-kukkulaa hallitsevan Parthenonin vaiheet ovat monet.
Bysantin aikana siitä tuli kristillinen kirkko, turkkilaisvallan aikana moskeija. Paikalliset asukkaat hyödynsivät sitä kivilouhoksena ja turkkilaiset ruutivarastona.
Tietysti se räjähti.
Keskustelu veistosten palauttamisesta käy taas kerran kovana. En ole automaattisesti palautuksen kannattaja.
Ehkä parjattu Elgin olikin aarteiden pelastaja ja ehkä Kreikka voisi olla ikionnellinen, että miljoonien kävijöiden British Museumissa on mahtava Kreikan matkailumainos.
Se ylistää kreikkalaisuutta toisin kuin maan surkea talouspolitiikka ja yhteiskuntamoraalin rappio.