Kiinassa Tiananmenin aukiolla hallitus murskasi opiskelijoiden mielenosoituksen verisesti kesäkuussa 1989. Saksassa saman vuoden syksyllä Berliinin muuri murtui. Sitä hakattiin vihan vimmalla palasiksi edestä ja takaa, mutta bisnes syntyi tietysti heti. Pieniä betoninpaloja paketoitiin muovipusseihin ja myytiin muistona. Kummasti graffitiseinän kappaleita riitti myytäväksi vielä vuosikausiksi eteenpäin.
Kävin Berliinissä siinä vaiheessa, kun muuri oli yhä tavallaan pystyssä, mutta jo moukaroituna aukoille ja siellä täällä jyrättynä. Silloin pussitetut muurinpalat olivat vielä aitoja. Kohta sen jälkeen tapasin Oulussa kiinalaisen opiskelijapariskunnan, joka oli päässyt lähtemään maasta kohta verilöylyn jälkeen -- heidän lastaan ei päästetty mukaan -- ja jotka olivat yhä järkyttyneitä ja huolissaan. Annoin heille pienen palan Berliinin muuria, ehkä ikään kuin terveisinä siitä, että muutos on mahdollinen.
On vaikea sanoa, mitä he siinä betoninpalassa lopulta näkivät. Berliinin muuri oli symboli kaikkialla ja sen murtuminen valtava uutinen. Mutta silti se oli Euroopan historiaa ja sen kaatuminen osa Euroopan suurta murrosta. Kiina meni toisia latuja. Protestit olivat ohi, eivätkä ne koskaan ole palanneet.
Tämä episodi nousi mieleen, kun näinä päivinä on muisteltu Berliinin muurin rakentamisen alkamista 50 vuotta sitten. Historian kaaret ovat kiehtovia, etenkin sellaiselta ajanjaksolta, jota on itse päässyt elämään.
Ei voi muuta kuin kannustaa nuoria liikkumaan ja katsomaan maailmaa. Itselläni oli onni ehtiä nähdä 1980-luvulla vielä Itä-Saksaa ja Länsi-Saksaa, Itä-Berliiniä ja Länsi-Berliiniä, Länsi-Eurooppaa ja Itä-Eurooppaa, Neuvosto-Viroa ja Leningradia. Onni siksi, että näkeminen, haistaminen ja kokeminen on aina muuta kuin lukeminen. Tai googlaaminen.
Nyt kirjoitetaan "diktatuuri", silloin se oli vain systeemi. Eikä noina vuosina todellakaan osannut kuvitella, että silloinen systeemi olisi aivan kohta muuttumassa aivan toiseksi.
Berliini oli saari DDR-meren keskellä. Valonheittimet mustan asfaltin yllä, kontrollit, tarkastukset, univormujen vihreät lippalakit, himmeät valot, Nato-panssarit Länsi-Saksan puolen metsissä, jossain muurin kyljessä teksti "Karjala takaisin", kaikki sen ajan Länsi-Berliinin vaihtoehtolehdet ja rennot baarit. Kebab-kioskeja ja valtava yössä katolla pyörivä kelmeän sininen Mercedes-mainos. Interflug, Checkpoint Charlie. Se oli todellisuutta, jossa muuri oli kerran rakennettu ja oli aina oleva. Saksojen yhdistyminen oli vain oikeistopoliitikkojen velvollisuudentunnosta toistama fraasi.
On helppo ymmärtää, miksi muuri tehtiin. Itä-Saksa oli vuotamassa tyhjiin Berliinin kautta. Jos Itä-Saksa aikoi jatkaa olemista, jotain oli tehtävä. Neuvostoliitonkin oli tehtävä ratkaisunsa Berliinissä, oli pelattava kylmän sodan kortit. Aiottiinko muurista ikuista, vaikea sanoa. Stasi-museossa on nykyään näkyvillä puna-armeijan sotasuunnitelmia, jotka saavat tukan nousemaan pystyyn.
Ilmeisesti muuri rakennettiin yllätyksenä lännelle. Se murtui yllätyksenä kaikille. Siitä seurannut Euroopan suuri murros on nyt noin 20 vuoden takaista historiaa. Se näyttää olevan riittävän pitkä ajankohta unohdusta varten.
On piinallista seurata sitä neuvottomuuden, poukkoilun ja kapeakatseisuuden tilaa, jossa läntisen Euroopan, siis EU-alueen järjestelmät nyt ovat. Kukaan ei enää tunnu muistavan, mikä oli päätavoite: rakentaa koko maanosa keskinäisen riippuvuuden siteisiin. Sellaista kutsutaan rauhaksi. En tiedä, mitä nykyisistä eurokriiseistä seuraa. Historia ei ole ohi, eivätkä yllätykset. Kiina murskasi demokratiahaaveet ja sen kommunistipuolue on nyt maailman vahvimman kapitalismin ohjaimissa nousussa maailmanmahdiksi. Venäjä on velaton ja vahvistuva. Eurooppa räpistelee, Amerikka vajoaa. Tällaisilla asioilla tapaa olla merkitystä.
Joitakin vuosia Ouluun muuttaneiden kiinalaisten tapaamisen jälkeen näin toisen heistä lentokoneessa. Hän oli matkalla Tel Aviviin luennoimaan ja pohti, mihin amerikkalaisista huippuyliopistoista menisi.