Ei mäki nyt niin pieni ole. Muutaman kepin ehtii kiertää ihan hyvin, ennen kuin on taas Tornionlaakson tasaisella.
Kun isää, valmentajaa ja omintakeista alppihiihtopersoonaa Jouni Palanderia saatettiin hautaan viime toukokuussa, Kalle Palander toi tänne aisaparinsa Sami Uotilan.
"Mähän oon puhunu pitkään, että haluaisin auki tän. Kaupunginjohtaja Ronkaisenkin kanssa muutaman kerran. Uotila kun on tuommonen hiihtokeskusyrittäjä, niin mä näytin sille nää paikat, että onks tässä mitään niinku potentiaalia. Se sano, että ei tää huono idea olis."
Palander mittailee mäkeä ja työntää löpsähtänyttä punaista pipoa takaraivolle.
"Rahaahan tähän vaan tarvis. Ja sitähän on tällä hetkellä vitusti liikenteessä", hän höröttää.
Ollaan Tornion Kokkokankaalla, vitikkoa kasvavan Kokkomäen päällä. Kaikki alkoi täältä 22 vuotta sitten. Raja-Slalom -68:n harjoituksissa kierrettiin puisia haravanvarsia, eikä videokamera olalla alhaalla odottava Jouni Palander tarvinnut radiopuhelinta kertoakseen pojalleen, joko saa tulla. Huikkauksenkin kuuli mainiosti.
Ja nyt Palanderin poika on palannut. Kivirannalle tunteella tehty kivilinna sai syyskuun lopussa asukkaat. Viimeisten kahdeksan vuoden aikana monacolaistunut alppihiihtäjä on nähty Torniossa vain päivänä-parina silloin tällöin, jouluisin kolmena.
"Helkatin hienoa. Mä vähän pelkäsin sitä. Tai no en pelänny, mutta ajattelin, että minkähänlaista se on. Todella hyvä vastaanotto. Käsittämätöntä, mutta vanhemman luokan naisihmiset tulee juttelemaan, ne uskaltaa puhua. Kerran päivään vähintään joku tulee kysymään jalasta tai kertoon, että tunsi mun isän."
Palander ei välittäisi puhua isänsä kuolemasta - "Mä en halunnu siitä mitään sellasta saatanan nyyhkytystä" - mutta isä on läsnä joka käänteessä, kaikissa muistoissa, joita Tornioon liittyy.
"Oon joutunu tässä raksahommassa tällaseen juoksupojan rooliin, käyny hakeen sitä, tätä ja tota rakennusalan liikkeistä, joissa mun isä on niittäny helkatisti mainetta. Kaikki tunsi sen täällä. Vähän ne on naureskellu, ku meikäläinen ei tiedä mistään mitään."
Isoveli Keijo, jonka Saku-pojasta on kasvamassa seuraava nopea Palander, kulki viimeiset ajat rinteessä Jounin oppipoikana, ennen kuin keuhkosyöpä äitienpäivänä vei voiton. Taitavaksi suksenlaittajaksi ja radantekijäksi kasvanut isoveli on nyt pikkuveljen treenikaveri.
"Mutta onhan se vaan raaka tosiasia, että ei musta eikä mun veljestä kummastakaan oo mun isäks. Se on ihan selvä juttu", Palander virnistää.
"Mä sanoin Kekelle samantien, että sun on sitte aivan turha yrittää esittää mitään Jouni Palanderia, ku sää oot tuommonen saatanan lapanen niinku minäkin. Mehän ollaan aivan polosia jätkiä siihen verrattuna. Mut se toimii kyl hienosti."
Kokkokankaalta Palander sompaa kiesinsä kohti lapsuudenkotia ja monia muistoja.
"Tää on Ruohokari. Mä on syntyny täällä", hän viittoo laveasti.
"Tää on saari, Äijänsaari. Tässä jäi mun kaveri Emilia kerran auton alle, asu tossa talossa. Salmen pojat, neljä poikaa, hirveet karkelot. Mun ensimmäinen tyttöystävä Piia, mä näin Piiaa tossa vuosi-pari sitte."
Piia ansaitsee virnistyksen.
"Paras kaveri Jukka, Jukalla on leipomo tossa, tai sen isällä. Jukka on itse asiassa hommissa mulla tuolla talolla, se on just saanu Lapin Kullalta kenkää. Tänään oli viimenen työpäivä. Se on ollu monta vuotta siellä, mutta pullolinjalla menee niin päin helvettiä. Sanoin, että oisit sanonu mulle! Mä en ois juonu niitä tölkkejä, oisin juonu pulloja!"
Valkoisessa tiilitalossa kaikki kertoo taas Jounista. Isän rakentamassa talossa asuu nykyisin sisko Kati. Pusikosta löytyy vielä tee-se-itse-mies Jounin kehittelemä hyppyteline ja harmaantuneesta vajasta mehiläispesiä, jotka tuottivat parhaina kesinä tuhat kiloa hunajaa rahoittamaan alppiuran alkua.
"Näin eilen mun ala-asteen nelos- ja vitos-kutosen opettajaa, Rahkosen Joria. Se sano mulle, että mun mehiläisesitelmä on edelleenki paras esitelmä hänen opettajauran aikana. Sehän oli mun työ, mä osasin kertoo siitä kaiken", Palander innostuu.
Autotallista täytyy esitellä pappamopon turkoosia peltiä, lahja Tornion kaupunginisiltä pujottelun maailmancupin 2002-2003 voittaneelle tasamaan pojalle, jolle haluttiin antaa Tunturi. Samaan syssyyn tuli peltipappamopoilijoiden Los Dementitoksen kunniajäsenyys, kirjailtu farkkuliivi ja musta nahkakypärä, joka istuu risuisen raksaparran kasvattaneelle alppihiihtäjälle kuin nenä päähän.
Leikkimökin katolla keikkuu sian muotoinen tuuliviiri, omatekemä.
"Ope sano koulussa, että tuuliviiri aina kuvaa niitä, joita talossa asuu. Mä tein sian!" Palander höröttää ja osoittaa reikiä possun kyljessä.
"Impparilla oon osunu tohon."
Ruohokarilta lähtiessä vastaan tulee Outokummun terästehdas. Jouni Palander oli siellä töissä.
"Eivät koskaan sponsoroineet mua", Palander sanoo.
"Muuta kuin sillä lailla, että maksoivat isännälle palkkaa. Siis periaatteessa sponsoroivat koko mun uran ajan."
Keijon pihalta Pirkkiöstä löytyy paranneltu versio Jounin aikoinaan rakentamasta täristimestä - miksi sitä muuksikaan sanoisi - joka hakkaa syöksyasentoon kumartuneen alppihiihtäjän jalat maitohapoille hetkessä. Palander kiipeää kyytiin. Tasapainovaijerikin on tallella.
"Viimeinen startti oli tammikuussa 2008", Palander laskee taistelua polven eturistisiteen katkeamisen ja säären rasitusmurtuman kanssa. Seuraava koittaa Levillä sunnuntaina 15. marraskuuta, ja se on kova paikka.
"Lähtönumeroista tuli just uus lista. Suurpujottelussa mä oon viidestoista elikkä se on ihan siinä huulilla, saanko mä startata numerolla 8-15 vai 15-20."
Pienempi numero helpottaisi hommaa henkisesti. Pujottelussa se on joka tapauksessa 30-35.
"Se on neljä kisaa semmonen numero, ja jos mä en tee yhtään tulosta, ni sitte starttaan numerolla 70. Se on sitte siinä se homma", Palander toteaa tyynesti.
"Vaatii aika kovan luokan kondista että mä pystysin sieltä nouseen. Oonhan mä sieltä noussu aikanaan, mutta tähän tilanteeseen se voi olla vähän liian raju."
Kesällä kolme kuukautta Ranskassa harjoitellut Palander pääsi ensimmäiselle lumileirille elokuun alussa.
"Siellä mä ajattelin, että ei tuu helppoo tästäkään syksystä. Mut sitte seuraavalla leirillä pystyin lisään tehoja ja kolmas leiri ni mä laskin jo täysiä."
Takapakkia tuli vasta Pitztalissa viikko sitten, kun Palander kaatui ja jalka sai niin kovan tällin, että Söldenin avauskisa on jätettävä väliin.
Ensimmäistä kertaa urallaan Palander ei voi syöksyä rinteeseen päättömänä, ainoana ajatuksena pääsy kolmen joukkoon. Ensimmäisissä kisoissa on pakko onnistua ja minimoida riskit.
Uusi, nöyrä asenne ei ole harkittu imago. Tarkkaan mietitty sen sijaan kyllä.
"Mä ajattelin, että tähän kauteen mä lähen vähä eri lailla. Ei tarvi vittu sitte ihmetellä jos sitä tulosta ei tuukaan. Nyt mä tavottelen tällä kaudella nousua molemmis lajeissa takas seittemän joukkoon. Ja sitä mitalia sieltä olympialaisista", Palander sanoo.
"Mä oon yleensä aina ilmottanu ihmisille mun omat tavotteet. Mä vihaan niitä urheilijoita jotka sanoo että mä lähen tekemään omaa parasta ja kattoon mihin se riittää."
Niin, ne olympialaiset. Mitä luultavimmin Palanderin viimeiset, sillä näillä näkymin ura jatkuu enää vuoden 2011 Garmisch-Partenkirchenin MM-kisoihin saakka.
Palander ajelee kohti keskustaa ja pohtii Vancouveria vakavana, hiljaisella äänellä.
"Kyl mulla on mitali sieltä tavoitteena ihan selkeesti, mutta sen näkee vasta sitten sillon tammikuussa, onkse todellakaan realistista. Kyllä mun monta kertaa pitää olla kympin joukossa, viiden joukossa", hän huokaa.
"Kyllähän mä oon ryssiny paljo noita arvokisoja. Yks kutonen ja yks seiska ja sen sellasta, ollu siinä hollilla. Sen takii mä haluun laskee nää kaks vuotta ainaki."
Se on jo selvää, mitä Palanderista tulee, kun alppihiihto loppuu.
"Nykänen!", hän riemastuu.
"Mun mielestä pitäs tehä semmonen ammatti: nykänen. Kai mä kerään jengin kasaan, Karalahti ja minä ja Nykänen ja keitäs näitä nyt oli, Berlusconi ja Alatalon Mikko. Räikkösen Kimi vielä. Lähetään käymään yhellä. Soitellaan parin vuoden päästä miten meni."
Hörötystä ja toinen yritys.
"Mä paan rouvan töihin ja meen itte koti-isäksi."