Hollywoodin kovapalkkaisimpiin käsikirjoittajiin lukeutuva, muun muassa Basic Instinctin kynäillyt Joe Eszterhas herätti hiljattain huomiota New York Timesissa julkaistussa kirjelmässään. Kurkkusyöpään sairastunut ketjupolttaja Eszterhas vaikertaa olevansa osallinen lukemattomien ihmisten joukkomurhaan esitettyään käsikirjotuksissaan tupakoinnin osana hohdokasta elämäntapaa.
Eszterhasin Jumalaa syleilevät tunnustukset sopivat osaltaan Yhdysvaltain sisäpoliittiseen ilmapiiriin, jossa tupakointi - toisin kuin aseiden ihannointi - on muuttunut äärimmäisen inhottavaksi tavaksi ja jossa savukeyhtiöitä haastetaan tämän tästä oikeuteen tuotteidensa haittavaikutusten salailusta.
Terveysaktivistien syyttävä sormi on niin ikään kääntynyt Hollywoodin suuntaan, ja tutkimukset osoittavat, että 1990-luvulla kankaalla on nähty entistä enemmän sauhuttelua, vaikka tupakoivan aikuisväestön osuus on todellisuudessa jatkuvasti pienentynyt.
Visuaalisesti vangitsevaa
On ilmiselvää, että elokuvilla ja massaviihteellä on huomattavakin vaikutus ihmisten kulutustottumuksiin sekä käsityksiin eri asioiden muodikkuudesta ja tavoiteltavuudesta. Näin ennen kaikkea elokuvien innokkaimpien katsojien, nuorison keskuudessa. Niinpä savukeyhtiöt pyrkivät käyttämään elokuvien product placementia, tuotemarkkinointia, valmisteidensa esittelyyn siinä kuin mitkä muut liikeyritykset tahansa. Elokuvien etu on tässä se, että tupakointihan on visuaalisesti vangitsevaa toimintaa, eikä löyhkä pääse vaikutelmaa pilaamaan.
Nykyään on yleisessä tiedossa, että tupakointi on ihmisruumiille äärimmäisen haitallista. Mutta liittyisikö tupruttelun yleisyys valkokankaalla osittain tähän ilmiöön? Vaikka mielikuvia tupakoinnista menestyvien ihmisten harrasteena on elokuvissakin kernaasti ruokittu, jo ennen nykyisiä syöpätutkimuksia elokuvissa kessutteluun liittyi usein myös hämäräperäisyyden ja vaaran elementti, kuten film noirin varjojen ja savun sekaisissa tunnelmissa.
Tupakka elokuvissa on usein ollut kapinallisuuden ja "vapauden" merkitsijä suhteessa yhteiskunnan normeihin, ja moni ohjaajakin Aki Kaurismäen tavoin on korostanut boheemiuttaan nikotiinin avulla.
Elokuvissa tupakka on monesti myös erotisoidun kielletyn hedelmän osassa - ajatellaanpa vaikka savukkeen freudilaisia funktioita (sikarien ystävä Freud muuten kuoli tupakoinnin aiheuttamaan suusyöpään). Epäterveelliset ja riskaabelit asiat yksinkertaisesti kiehtovat ihmisiä, ainakin ensimmäiseen syöpädiagnoosiin saakka.
Mutta eikö elämä ole aina jossain määrin "vaarallista"? Ja eikö yhteiskunta, joka holhoaa kansalaisen jäännöksettömän turvallisuuden pakkopaitaan, ole painajaisvisio sekin? Simpsonit-sketsissä tupakoivalle Homerille kiljutaan: "Olet pahempi kuin Hitler!"
Yksilön vastuu
Vaikka tupakointia ei voi kenellekään suositella, on täysin absurdia ryhtyä paheksumaan vanhoja mestariteoksia niiden savuttelun tähden. Tyystin naurettava on myös ajatus, että aikuisille suunnatuissa elokuvissa voitaisiin tästedes harjoittaa ainoastaan "oikeanlaista", reipasta ja raitista toimintaa. Taiteessa täytyy elämän koko kirjon kauneuksineen ja kauheuksineen päästä näkyviin. Eivätkä tajuntateollisuuden toimet kumoa aikuisen yksilön vastuuta omista päätöksistään.
Tupakoinnin esittämiseen liittyvät oleellisesti kysymykset "miten" ja "miksi"; onko tupakoiva henkilöhahmo automaattisesti sama asia kuin varsinainen ongelma, häikäilemätön tulevien teinipolttajien kalastelu? Ei varmasti.
Kysymys on informaation luonteesta ja tasosta. Totta on, että tupakointi todellisuudessa keskittyy entistä enemmän alempiin yhteiskuntaluokkiin ja kehitysmaihin, jonne sitä aggressiivisesti markkinoidaan hyvän elämän mielikuvin, eivätkä elokuvatkaan tässä syyttömiksi jääne. Valistusfilmeillä olisi siis tilausta, mutta kuka niitä katsoisi?