Pudasjärven Ruuhensuolla asuva Eeva Lehtola on emäntä. "Aina hautaan asti", jo eläkkeellä oleva nainen nauraa kotituvassaan.
Kerran Oysin luukulla Eeva Lehtola tarjosi tittelikseen rouvaa, koska edellä mennytkin kutsui itseään sellaiseksi. "Eikä hän eronnut minusta, posakasta ihmisestä mitenkään."
Mutta rouva ei kelvannut kassaneidolle. Lehtolan seuraavaksi tarjoamalle emännälle kävi samoin. "Oletteko töissä laitoskeittiön vain ravintolan keittiössä?" neiti tivasi.
Kotona työtä tekevä emäntä ei sopinut ammatiksi, mutta miehen ammatilla Eeva Lehtola kelpasi sairaalalle. Niinpä titteliksi kirjoihin ja kansiin tuli maanviljelijän vaimo.
"Aivan kuten ennen Mustissa Pekoissa", huomaa mies itse, Paavo Lehtola.
"No, pane titteliksi aikuiselätti", emäntä velmuilee toimittajalle.
Elätti-väittämä saa pariskunnan vakavoitumaan. Suomen viimeisimpien asutustilallisten joukossa olevat Lehtolat kuulevat joskus saaneensa tilan ja talon - maat ja mannut - ilmaiseksi.
"Saimme ostaa kohtuuhinnalla synkkää metsää, josta olemme itse raivanneet pellot ja rakentaneet tai rakennuttaneet pytingit", isäntä muistuttaa. Hallintasopimukseen liittyi vuosittainen velvoite raivata lisää peltoa.
Lainojen lyhennyksien ja korkojen keruu vaativat varsinkin alussa monet tuskanhiet. Toki perhe pääsi jaloilleen ajan myötä. Parhaimmillaan navetassa oli jo 18 lehmää.
Pariskunta sai Ruuhensuon asutustilansa sattuman kautta. Perhe jonotti turhaan asutustilaa Taivalkoskelta yli viisi vuotta. Kun tuttu perhe pääsi Ruuhensuolle, mutta perui tulonsa, saivat Lehtolat maan.
Kun Paavo Lehtola tuli kaatamaan rakennuspuita Ruuhensuolle tammikuussa 1968, ei edessä suinkaan ollut suo ja kädessä kuokka, vaan toistametrinen hanki ja paljon lapioitavaa. Koko perhe muutti asutusalueelle syyskuun 14. päivä.
Paikka oli keskellä kylää. Vaikka nuoripari päätti, että tilan nimi on Koivula, ilmestyi jonkun maanmittarin keksimänä talon papereihin nimeksi Ruuhensuo. "Melkein kuin kylän emätila", Eeva Lehtola nauraa.
Maauskoa riitti Ruuhensuolla, vaikka Suomen poukkoilevan maatalouspolitiikan syövereissä pantiin peltoja jo muualla pakettiin.
Myös työtä riitti. Oli pimeyttä, vesipulaa, kantoisia maita ja känsäisiä kouria. Nuori emäntä paiskasi muutaman kerran hangon peltoon ja ihmetteli, että tätäkö tämä elämä on.
Pikkuhiljaa saatiin kantturoille navetta. Parin vuoden päästä pihalle ilmestyi käytetty traktori, harmaa Ferguson. Vuosien myötä vetopeli kasvoi nelivetoiseksi ja muuttui punaiseksi. "Mutta aina se on ollut verku, kestävä peli", isäntä ei malta olla kehaisematta.
Hän raivasi peltoa 16 hehtaaria. Pihaan nousi 120 neliön asuinrakennus. Vahinkoja sattui: Kerran traktori meni ympäri lannanajossa, mutta kuskina ollut isäntä selvisi keikauksesta ehjänä. Onneksi emäntä ei ollut kyydissä kuten tavallisesti.
Ruuhensuo eli kukoistuskauttaan. Lapsia syntyi joka puolella, suurimpaan perheeseen jopa 16 pilttiä. Sarakylään 16 kilometrin päähän nousi oma pankki, Osuuskassa. Alakoululaiset kävivät Pisteen tai Sarakylän kouluissa, mutta yläkoulua varten piti mennä asuntolaan 60 kilometrin päähän kirkonkylään, Kurenalle.
"Riipaisi, kun katsoin navetan ikkunasta, miten vanhin tytär Sirpa lähti ensimmäisen kerran melkein itsensä kokoisen kassin kanssa asuntolaan 13-vuotiaana", Eeva Lehtola muistelee.
Peltoloilla oli Ruuhensuolle tullessaan jo viisi lasta. Nuorimmat, Arto ja Hannaleena, syntyivät kylällä. Kaikki lapset muuttivat sittemmin kylästä pois, yksi jopa Amerikkaan.
Pariskunta iloitsee nyt siitä, että viime vuosina lapset ovat tulleet lähemmäksi. Kauimmaisen perhe asuu Oulunsalossa. Miltei joka viikonloppu jonkun lapsen perhe käy mummia ja ukkia katsomassa. Yksi lapsenlapsi huomasi kerran iltapesulla, että ukki käy varmaan kielenpesulla, koska hänen tekohampaansa olivat lasissa.
Tilan jatkajaa ei ollut, ja vaikka joku pojista olisi jäänyt tilalle, ei syrjäkylän emännän paikka olisi ollut niitä vetävimpiä valtteja naismarkkinoilla.
"Emme ole siitä katkeria. Tiedämme, että elämä ei ole täällä helppoa", Eeva ja Paavo Lehtola sanovat. "Mutta olemme opettaneet kaikki lapsemme tekemään työtä. Ja kaikki ovat saaneet hyvän ammatin."
Pariskunta käy paljon lastensa luona maalikylissä. Kurenalle tai Ouluun he eivät halua asumaan, koska niissä on aivan liikaa vilinää. Heille riittävät kotikylän marjastus- ja kalastusmaisemat. Etenkin emäntä tykkää onkia ahvenia jään päältä tai ilman jäätä, miten vain.
Alkaisivatko he uudestaan kaiken alusta?
"Kyllä, se oli hyvä mahdollisuus. Olemme saaneet leivän ja kasvattaneet hyviä kansalaisia. Mutta jos alkaisimme alusta, maan pitäisi olla parempaa, kuivempaa. Pellot olivat hallaisia ja vaikeasti raivattavia. Kannot olivat lujia, ja niitä oli monessa kerroksessa", Paavo Lehtola sanoo."Ja palveluita ei saisi viedä pois."
Lehtolat toivovat, että paikka säilyisi heidän jälkeensä suvussa vaikka metsästysmaina.
Läheskään kaikki eivät viihtyneet kylällä, ja monelle Pudasjärven Klondyke oli liian kova paikka.
Lehtoloiden tilalle moni asia muuttui vuonna 1990, kun isäntä joutui ohitusleikkaukseen ja lääkäri kielsi työnteon kertaheitolla. Seuraavan vuoden maaliskuussa karja pantiin korkealaitaiseen pitkään rekkaan kerralla.
Kesti pitkään, ennen kuin Eeva pystyi katsomaan vävyn ottamaa videota karjan viennistä. Hän lämmitti viikkokausia karjakeittiön muuripataa, vaikka navetta oli tyhjä.
Onnikin oli mukana. Oli jo maitokiintiöiden aika, ja Lehtolat pystyivät myymään niitä. Emäntä pääsi 50-vuotiaana luopumiseläkkeelle. Hänen eläkejärjestelynsä sattuivat oikeaan saumaan miltei kuukauden tarkkuudella.
Kylän kauimmaisella laidalla yksin asuva Toini Säkkinen muistaa päällimmäisenä työtä täynnä olleet alkuvuodet. "Mihin korpeen olimmekaan tulleet. Ja kaipasin vettä. Ikävöin pitkään kotimaisemiini Taivalkoskelle Iijoen varteen."
Usein alkuaikoina kylästä loppui vesi ja kaivot tyhjenivät. Heti alussa kylässä paloi yksi talo. Toisen perheen äiti kuoli 1970 -luvulla, ja häneltä jäi pieniä lapsia. Koko kylä suri yhdessä.
Mutta kaikki ei ollut pelkkää surua ja hikeä. Yhteishenki oli vahva, ja ihmiset kyläilivät naapureissa jakamassa arkea ja joskus juhlaakin.
"Olimme Kankkulassa yhden vapun aikaan kolmen perheen kanssa kantohangella. Olimme kaikki - aikuisetkin - kissasilla, hippasilla. Tuntuu mukavalta näin jälkikäteen", 62-vuotias Säkkinen muistelee.
Vuonna 1998 Säkkisen mies kuoli, ja emännästä tuli maatalouslomittaja. Kaikki neljä lasta ovat maailmalla, kauimmainen Helsingissä ja lähin Pudasjärvellä.
Säkkinen on kotiutunut Ruuhensuolle, eikä hän enää halua kirkolle tai kaupunkiin, vaikka monet palvelut ovat kylästä kaukana. Laajakaistainen internet auttaa pysymään maailman menossa mukana.
Säkkinen ei kadu menneitä "Olen kiitollinen siitä, että saimme mahdollisuuden ja pääsimme leivän syrjään kiinni. Ja taidamme elää täällä nyt kiireettömämmin ja onnellisemmin kuin moni muualla."
Toisella puolella tietä Säkkisen naapurissa asuva Jari Tyni tietää, miten monen sadan metrin päässä oleva lammaskatras tulee paikalle että heilahtaa. Valkoinen - ehdottomasti valkoinen - sanko ilmaan, ja ahne lauma on yhden perässä äkkiä isännän luona. Mutta jos samalla keinolla aikoo houkutella lampaat seuraavalla kerralla, pitää sangossa olla määkijöiden suurta herkkua, ohranjyviä. Jopa vihainen, pökkivä pässi kulkee vaivattomasti paikasta toiseen pää turvallisesti sangossa ohranjyviä hamuten.
Tynien lampaat ovat lihakarjaa, ja villa joutuu "monttuun". Lampaita ei ehditä keritsemään kuin kerran kesässä, minkä vuoksi villa ei ole kehruukelpoista.
"Kaksivedon on vaikea vastustaa nelivetoa, neljällä jalalla rimpuilevaa elikkoa. Välilevyt naksahtelevat helposti ison lampaan kanssa painiessa", Tyni nauraa.
Vuonna 1968 Ruuhensuolle pienenä poikana muuttanut Jari Tyni kävi maailmalla ja palasi kotitaloonsa vuonna 1990 Metsänhoitoyhdistyksen alueneuvojaksi. Yhdistys tarjoaa työn edelleen. Toinen seitsenhenkisen perheen leiväntuoja on Sarakylän koulun opettajana oleva vaimo Eeva Tyni.
Isäntä hoitaa sivutoimisesti tilalla olevat toistasataa lammasta. Viljeltyä peltoa on vuokramaineen 40 hehtaaria.
Entä jatko?
"Tila on rakennettu siten, että joku lapsista voi ottaa sen haltuun. Toivon, että joku jatkaa", Jari Tyni sanoo. "Ja uskon siihen."
Jenna, 14, ei todennäköisesti se jatkaja ole: "Täällä on mukava asua, mutta haluan asua isona kaupungissa", Kurenalla yläasteen toisella luokalla oleva Jenna sanoo. "Siellä on paljon enemmän mahdollisuuksia."
Hänellä on parempi onni kuin isällään: tytär voi käydä yläastetta kotoaan, koska oppilaat kuljetetaan nykyään kouluun. Koulupäivä tosin venyy pitkäksi, koska matkaa on yli 60 kilometriä.
"Luonto ja liikunta piristävät täällä", Jenna Tyni vakuuttaa.