EU:n Venäjän-vastaiset pakotteet voisivat synnyttää Eurooppaan vastatoimien syvenevän kierteen. Epävarmaa kuitenkin on, vaikuttavatko kovat puheetkaan mitään voimansa tuntoa puhkuvaan Venäjään.
EU-maiden johtajat kokoontuvat ylihuomenna maanantaina Brysseliin huippukokoukseen, johon liittyy enemmän jännitteitä kuin aikoihin. Unionin pitää ensinnäkin ratkaista, mikä sen rooli tulee olemaan Venäjän ja Georgian kriisin jälkihoidossa. Toinen ja vähintään yhtä vaikea tehtävä on päätös siitä, miten unionin ja Venäjän nopeasti kiristyneitä suhteita hoidetaan tästä eteenpäin.
Suhteiden tulehdustilaa lisäsi torstaina Ranskan ulkoministerin Bernard Kouchnerin lausunto, jonka mukaan myös Venäjän vastaiset pakotteet olisivat kokouksessa esillä. Jo perjantaina Ranska kuitenkin ilmoitti, ettei sellaisista maanantaina oltaisi päättämässä. Yksi syy kannan tarkistukseen saattoi olla se, ettei yksikään jäsenmaa pakotteita suoraan vaatinut, eivät edes näkyvimmin Georgiaa kriisissä tukeneet Baltian maat ja Puola. Suomen presidentti ja hallitus ilmoittivat perjantaina selvästi vastustavansa sanktioita.
Sanktioista pidättäytyminen on järkevä tilanteessa, jossa tarvitaan paljon enemmän viileää harkintaa kuin näyttävyyttä ja uhoa. Pakotteista olisi ensinnäkin voinut tulla EU:n jäsenmaita jakava rintamalinja tilanteessa, jossa yhtenäisyyden näyttö on tavallistakin tärkeämpää. Nyt tähän miinaan ei astuttu.
Ylipäätään sanktioiden käyttö ei olisi riskitöntä. EU:n toimia olisivat todennäköisesti seuranneet Venäjän vastatoimet. Maa on kriisin kuluessa jo näyttänyt, että se vastaa kovaan kovalla. Pakotteet voisivat johtaa toimien ja vastatoimien kierteeseen, jonka katkaisu myöhemmin olisi paljon työläämpää kuin se, ettei koko kierrettä päästetä syntymään.
Kysyä voi myös, millaisia sanktioita EU ylipäätään voisi käyttää. Järeimmät aseet suhteiden kiristyessä jäisivät Venäjälle, jonka energian varassa iso osa unionia on. Taloussuhteiden säilyminen Venäjän suuntaan taas on tärkeää monelle muullekin maalle kuin Suomelle tai Saksalle.
Peruskysymykseksi kuitenkin nousee, jääkö EU jälleen kerran tiukassa paikassa hampaattomaksi. Taustalla on kuitenkin tilanne, johon unionin pitäisi uskottavuutensa takia muodostaa selkeä yhteinen kanta. Kuten presidentti Tarja Halonen ja hallitus perjantaisen kokouksensa päätteeksi totesivat, sotilaallisen voimankäytön ei pidä kuulua yhdenkään maan ulkopolitiikkaan, ei myöskään minkäänlaisten etupiirien. Kumpaakin periaatetta Venäjä on rikkonut räikeästi, vaikka sotavoiman käytön Etelä-Kaukasiassa laukaisikin liikkeelle Georgian käsittämätön sotilaallinen operaatio kapinallismaakunnassaan.
Tiukkasanainenkaan Venäjän arvostelu ilman konkreettisia vastatoimia tuskin havahduttaa suurvalta-aseman palauttamista hakevaa maata mitenkään. Silti EU:n on tärkeää tuo arvostelu esittää. Samalla EU:n pitää varoittaa Venäjää uhkaamasta sotavoimallaan muita lähinaapureitaan, jotka se laskee etupiiriinsä. Uusien kriisien aineksiahan on jo nähtävissä Ukrainassa ja Moldovassa.
Joka tapauksessa EU:n pitää opetella elämään uudenlaisen, itsetietoisen ja myös ennakoimattoman Venäjän kanssa. Niin mahtava ei Venäjä kuitenkaan ole tulevaisuudessakaan, etteikö se tarvitsisi toimivia suhteita muuhun Eurooppaan. Tältä molemminpuolisen riippuvuuden perustalta suhteita on mahdollista nykyisestä aallonpohjastakin rakentaa uudelleen.
Venäjän ja EU:n kannattaisi keskittyä hampaiden kiristelyn asemasta etsimään keinoja päästä ulos nykyisestä kylmän sodan kaltaisesta negatiivisesta kierteestä.