Suomi tarvitsee yrittäjiä, mutta tullaanko yrittäjäksi pakolla?
Työelämän eriytyminen kiihtyy. Jopa kolmannes työvoimasta on niin sanotuissa epätyypillisissä työsuhteissa pätkä- ja vuokratyössä. Tämä osa työväestöstä kamppailee jokapäiväisen toimeentulon kanssa, kun työstä saatava palkka ei riitä elämiseen.
Toisaalla ovat kokoaikaisessa työsuhteessa olevat palkansaajat, jotka toivovat joustoja ja joilla on mahdollisuus vuorotteluvapaisiin ja downshiftaukseen. Työelämässä on selkeä ristiriita: joillakin töitä on liikaa ja joillakin liian vähän.
Työelämän eriytymisen yhteydessä viimeaikaisia trendejä on itsensä työllistäminen, joka monessa tapauksessa on pakkoyrittäjyyttä. Yrittäjäksi ja itsensä työllistäjäksi ryhdytään olosuhteiden pakosta, ei omasta halusta.
Tilastokeskuksen mukaan itsensä työllistäjiä on jo 160?000 ja määrä kasvaa koko ajan. Mikroyritysten määrän kasvu ei kerro koko totuutta yritystoiminnan laajenemisesta ja kannattavuudesta.
Käytännössä työntekijä tekee samaa työtä kun aiemminkin, mutta hänellä ei ole säännöllisen työsuhteen etuja. Pakkoyrittäjyys ei välttämättä lyö leiville, sillä noin viidennes itsensä työllistäjistä jää ansiotasoltaan köyhyysrajan alapuolelle. Yrittäjätulon lisäksi tarvitaan asumis- ja toimeentulotukea.
Edellisen syvän laman aikana työttömyyden ratkaisuksi tarjottiin joka käänteessä yrittäjyyttä. Yrittäjyyden korostaminen ja edistäminen on hyvä asia. Hyvien ideoiden poikiminen yritystoiminnaksi ja työpaikoiksi on parasta mitä voi tapahtua.
Yritystoiminnan onnistuminen luo kasvua ja kasvattaa kansantaloutta. Sen sijaan kuntien pienipalkkaisten työntekijöiden pakottaminen pakkoyrittäjiksi ei ole aitoa yrittäjyyttä. Pakkoyrittäjyys siirtää työnantajavastuuta työntekijälle, kun aikaisemmin palkkatyönä tehty työ muutetaan yritysmuotoiseksi. Tällöin pakkoyrittäjyys on pikemminkin uusi työsuhteen muoto, jossa työnantaja välttää maksamasta sosiaaliturva- ja eläkemaksuja.
Itsensä työllistäjiä on rakennus-, kuljetus- ja kulttuurialoilla. Viime aikoina kunnat ja kuntayhtymät ovat ryhtyneet säästämään menoissa ulkoistamalla lasten-, kodin-, vanhusten- ja kiinteistönhoitajien työtä yrittäjävetoiseksi.
Monissa köyhissä ja matalan tulotason maissa on pakkoyrittäjyyttä. Se on ainoa keino ansaita elanto. Korkean kansantuotteen maissa puolestaan on kyse mahdollisuusyrittäjyydestä. Yrittäjäksi ryhdytään vapaaehtoisesti.
Kansantalouden kasvun kannalta uuden yritystoiminnan syntyminen on tärkeää. Suomessa erityisenä pulmana on kasvuyrittäjyyden vähäisyys. Mikro- ja pienyritysten osuus viennistä on monissa muissa maissa huomattavasti korkeampi. On ymmärrettävää, että työn ja tuotannon uudelleen organisoituminen hämärtää palkkatyön ja yrittäjyyden rajoja. Työsuhteella kikkailu ei kuitenkaan lisää kasvua.