Enää ei kielikysymyksestä tapella Helsingin kaduilla kuten 1930-luvulla, mutta yhä edelleen ruotsin kielen asema puhuttaa. Tällä hetkellä käsiteltävänä on kansalaisaloite ruotsin kielen saamisesta vapaaehtoiseksi kouluissa.
Aloitteeseen on kertynyt yli 60 000 nimeä. Vaikka aloite ei johtaisikaan lainmuutokseen, kysymys noussee esiin säännöllisin väliajoin, kunnes jonkinlaiseen ratkaisuun päästään.
Suomi on koko itsenäisyyden ajan ollut virallisesti kaksikielinen maa, jossa ruotsin kielen asema on ollut lainsäädännöllä turvattu. Virkamiesten pitää yhä hallita myös toista kotimaista ainakin jossakin määrin eli kielikokeen verran. Ennen oppikouluissa suomenkieliset alkoivat opiskella ruotsia. Ne, jotka jatkoivat kansa- ja kansalaiskouluissa, välttivät ruotsin.
Muutos tuli peruskoulun myötä. Koiviston hallitus päätti, että peruskoulussa opiskellaan kahta vierasta kieltä eli toista kotimaista ja joitain muuta kieltä, joka yhä useammin oli englanti. Vanhasen hallituksen aikana vuonna 2003 ruotsi poistui pakollisten aineiden joukosta ylioppilaskirjoituksista ja kirjoittajien määrä alkoi laskea. Vuonna 2012 ruotsin kirjoitti 61 prosenttia kokelaista, 75 prosenttia tytöistä ja 40 prosenttia pojista. Tämän jälkeen kirjoittajien määrät ovat edelleen laskeneet.
Ammattikouluissakin joudutaan kuitenkin yhä ainakin jatko-opintokelpoisuuden verran edelleen opiskelemaan ruotsia.
Ruotsin kielen asemasta ovat olleet huolissaan muutkin kuin vain Hufvudstadsbladet, jonka vakioaiheisiin ruotsin kielen asema kuuluu.
Paavo Lipponen korosti eduskunnan sivistysvaliokunnan kuulemistilaisuudessa Suomen kuulumista Pohjolaan, maailman edistyneimpään ja kilpailukykyisempään yhteisöön. Suomalaisuuden liiton edustaja emeritusprofessori Erkki Pihkala puolestaan oli sitä mieltä, ettei identiteettiä voi pakottaa.
Identiteetti on sinänsä mielenkiintoinen kysymys. Onhan Euroopan unioni jo vuosikymmeniä yrittänyt rakentaa meille eurooppalaista identiteettiä lippuineen ja hymneineen.
Täytyy myöntää, että maailman toisella laidalla on usein helpompi saada itsensä paikallistetuksi sanomalla olevansa Euroopasta kuin sanomalla olevansa Suomesta, josta jotkut eivät ole koskaan kuulleetkaan. Identiteetin luomisessa poliitikot ovat yleensä kuitenkin onnistuneet aika huonosti, kun muistaa esimerkiksi, miten Neuvostoliitossa yritettiin luoda uusi neuvostoihminen.
Vieraita kieliä ei yleensä olekaan omaksuttu identiteetin vaan imperialismin seurauksena.
Sen tähden maailmassa puhutaan niin paljon espanjaa, portugalia, ranskaa ja englantia, tuota nykypäivän latinaa. Tosiasia tänä päivänä Suomessakin on, etteivät kaikki professoritkaan enää puhu tai kirjoita ruotsia, koska työ- ja julkaisukielenä on englanti.
Maailmassa valtakielet ovat historian kuluessa vaihtuneet, mutta englanti on nykypäivän lingua franca eli kieli, jota myös muut kuin englantia äidinkielenään puhuvat osaavat ja käyttävät keskinäisessä viestinnässään.
Englannin voittokulku pääsi todella vauhtiin toisen maailmansodan jälkeen. Alun perin englantilaisia ei kuitenkaan ollut juuri enempää kuin suomalaisia nyt, mutta he lähtivät pieneltä saareltaan purjehtimaan maailman merille ja perustivat siirtomaita, joihin veivät kielensä mukanaan.
Oxfordilainen opettaja, joka itse oli ollut koululainen 1920-luvulla Englannissa, kertoi kuinka luokkahuoneessa oli aina esillä maailman kartta, johon pinkillä värillä oli merkitty kaikki kuningaskunnan siirtomaat. Hän ei sen koommin ollut nähnyt niin paljon vaaleanpunaista väriä. Pienet koululaiset opetettiin ajattelemaan heti alusta alkaen globaalisti. Maailma oli heidän toimintafooruminsa. Tämä ajattelu oli siirtynyt myös siirtolaisten mukana uudelle mantereelle ja elää yhä Yhdysvaltain politiikassa.
Historian vaikutukset näkyvät myös pienemmissä maissa kuten Islannissa. Islantilaisiahan on vain kolmisensataatuhatta. Ensimmäisenä vieraana kielenä kouluissa on ollut tanska sen seurauksena, että Islanti itsenäistyi lopullisesti Tanskasta vasta vuonna 1944.
Vieraita kieliä on hyvä osata, ja naapureiden kieliä erikoisesti. Ruotsin kielellä on kuitenkin Suomessa imago-ongelma. Yhä edelleen elää ihmisiä, jotka mieltävät ruotsin etuoikeutetun vähemmistön kieleksi. Muistetaan, kuinka ruotsinkielisille paikkakunnille ei sijoitettu siirtokarjalaisia, eikä siellä tarvinnut maata luovuttaa. Huomautetaan jatkuvasti, kuinka ruotsinkielisillä on omat opiskelijakiintiönsä. Ruotsinkielisen väestön sosiaalinen, maantieteellinen ja poliittinen moninaisuus on monelle suomenkieliselle aivan tuntematonta.
Pakkoruotsista päästään sillä, kun pakolliseksi määrätään yksi naapurimaiden kielistä. Koulussa olisi valittava ruotsin, venäjän, viron ja norjan väliltä. Luultavasti suurin osa valitsisi ruotsin, mutta itärajalla varmasti toisille venäjä tuntuisi hyödyllisemmältä. Joillekin saattaisi viro suomensukuisena kielenä olla helpompi kuin muut kielet.
Norja saattaa monesta suomalaisesta tuntua oudolta valinnalta, mutta jäämeri on vuosisatoja yhdistänyt Norjaa, Suomea ja Venäjää. Norjaan on pohjoisesta aina lähdetty töihin. 90-luvulla Arkangelissa oli jo Norjalla instituutti, jossa pidettiin pitkiä norjankielen kursseja. Ne olivat suosittuja venäläisten opiskelijoiden keskuudessa. Norjalaisilla on aina ollut itsetunto kohdallaan.
Kirjoittaja on rikosoikeuden emeritaprofessori.