Leikkisästi väitetään, että tanskaa on helppo puhua, kun vain laittaa kuuman perunan suuhun. Joidenkin irvileukojen mielestä tanska ei ole kieli, vaan kurkkutauti. Ruotsin kielestä pitää jo Suomessa puhua kieli keskellä suuta.
Ei tarvita kuin pari sanaa pakkoruotsista puoleen tai toiseen niin tunteet nousevat pintaan. Monen koululaisenkin mielestä ruotsin tankkaaminen on tympeintä. Takavuosina opetusmenetelmätkään eivät parhaalla mahdollisella tavalla motivoineet ruotsin opiskeluun. Kovin usein eivät myöhemmässä elämässä itselläni ole käytössä kuluneet ne Lydia Almila ykkösestä heti alussa päähän päntännyt sanat: viivoitin, mustepullo ja siili tai loru: pappi är en präst, hevonen är en häst....
Onneksi opetus on tullut lähemmäksi elävää elämää. Kädenvääntö pakkoruotsista kuitenkin jatkuu. Sivuseikaksi jää, että Suomi on virallisesti kaksikielinen maa ja että ruotsin kieli on osa suomalaista kulttuuria. Kielikeskustelu pyörii lähinnä ruotsin kielen oppivelvollisuudessa ja siinäkin pakossa.
Pääministeri Paavo Lipposen viime viikolla SDP:n puoluevaltuustossa heittämä ajatus, että ruotsin kielen ylioppilaskoetta muutettaisiin niin, että se palvelisi myös työelämän kielikokeena on järkevä ja kannatettava.
Hyvä, että opetusministeri Maija Rask tarttui heti asiaan ja pani pikavauhtia selvitysmiehen töihin. Ylioppilastutkintolautakunnan puheenjohtajalla, professori Aatos Lahtisella on helmikuun loppuun aikaa pohtia ruotsin yo-kokeen soveltuvuutta valtionhallinnon kielitutkinnon korvaavaksi kielikokeeksi.
Toisaalta voi sanoa, että Rask teki välttämättömyydestä hyveen. Ei pääministeri, ei ainakaan kun kyseessä on Lipponen, heittele lonkalta ajatuksia vain alasammuttaviksi. Lipposella ei ollut mitään erityistarvetta nuolaista ruotsinkielisiäkään, vaikka hän julkisti ehdotuksensa ruotsalaisuuden päivänä.
Jo kesäkuussa valtionhallinnon kielitutkintoja koskevia säädösehdotuksia valmistellut työryhmä esitti, että julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavan suomen ja ruotsin kielen taidon osoittamisen keinoja tulisi monipuolistaa. Lipponen kytki näppärästi tämän tarpeen siihen, että oppilaat saataisiin paremmin motivoiduiksi ruotsin kielen opiskeluun. Oiva linkitys varsinkin, kun hallituksen sisältäkin on annettu pakkoruotsikeskusteluun kummallisia, vääriä tai väärinymmärrettyjä sytykkeitä.
Kesällä ruotsalaisen kansanpuolueen puheenjohtaja, puolustusministeri Jan-Erik Enestam ampui pahasti harhaan, kun haksahti toteamaan, että suomalaisten yleissivistys edellyttää ruotsin taitoa. Herre god! Ei meidän yleissivistyksemme voi olla yhdestä ja vähän puhutusta kielestä kiinni. Ruotsia äidinkielenään puhuvia suomalaisia on noin kuusi prosenttia.
Opetusministeri Maija Raskiin on taas sitkeästi yritetty iskeä ruotsin kielen vastustajan leimaa. Leimasin on väärä. Rask ei ole koskaan eikä missään esittänyt ruotsin kielen aseman heikentämistä, vaikka on ollut sitkeä sissitär ruotsin yo-kokeen saamisessa vapaaehtoistamiseksi. Rask jopa ehdotti viimeksi lukion tuntijakoa käsiteltäessä lisää tunteja ruotsille. Se ei käynyt Enestamille.
Äkkiä ajatellen tämä tuntuu kummalliselta. Onhan RKP:ssä älähdetty aina ja heti, jos joku on esittänyt hiemankin kavennusta ruotsin asemaan. Kielipuolueen lähtökohta on ollut se, että jos antaa pikkusormen, menee koko kieli.
Tarkemmin asiaa miettiessä saattaakin löytyä oveluutta molemmilta puolilta. Ehkä Enestamin ajatteli, että jos ruotsin tunteja lisätään, se on lisäaskel siihen suuntaan, että ruotsi poistuu pakollisten yo-koeaineiden joukosta. Ehkä Rask (sd.) ajatteli, että lisäämällä yhden pakollisen ruotsin kurssin lukion tuntijakoon, on helpompi ajaa ruotsin yo-kokeen vapaaehtoisuutta. Tiedä häntä, mutta ruotsin kieli ei ole vain koulutuspoliittinen kysymys. Sen on myös poliittinen kysymys.
Pakkoruotsi on aina ollut poliitikoille vaikea kysymys. Esimerkiksi eduskunnan sivistysvaliokunnan enemmistö oli vuonna 1990 koulutuspoliittisesta selonteosta antamassaan mietinnössä sitä mieltä, että yläasteelta joutaisi pois pakollinen ruotsi. Tästä seurasi vain se, että ruotsin kielestä tehtiin kauppatavaraa nuorisokoulujen kanssa. Osto- ja myyntiliikettä pyöritettiin silloisen sinipunahallituksen pääministerin Harri Holkerin (kok.) avustuksella.
Viime keväänä nykyinen sivistysvaliokunta kirjoitti kieli keskellä suuta lukiolakiin, että pakkoruotsista tulisi luopua. Tosin muotoilu oli niin varovaisen pyöreä, ettei siitä löydy edes suomeksi sanoja ruotsin kieli. Sama asia on verhottu vaatimukseen, että nykyistä rakennekokeilua ei tulisi enää pitkään jatkaa, vaan voitaisiin jo tehdä pysyvä päätöksiä. Kantti ei siis riittänyt sanoa suoraan, että pakkoruotsia ei yo-kokeessa pitäisi jatkossa olla. Tästä tosiasiassa oli kuitenkin kyse.
Rakennekokeilulukioissa, joiden määrää juuri nostettiin 57:een, ylioppilaskokelaan on pakko kirjoittaa vain oma äidinkieli. Sen lisäksi täytyy valita neljästä aineesta kolme. Vaihtoehtoja ovat toinen kotimainen, matematiikka, reaali ja vieras kieli.
Paras ratkaisu olisi, että rakennekokeilu muuttuisi käytännöksi. Tosiasia on, että pakkoruotsi ei ole johtanut hyvään ruotsin oppimiseen, osaamisesta puhumattakaan. Maan vastuullisiin virkoihin ei kuitenkaan ole asiaa, jos ei läpäise ruotsin kielikoetta. Jos sen voi kuitata yo-kokeella, tämä varmasti motivoi nykyistä pakkosysteemiä paremmin kielen opiskeluun.
Todennäköisesti juuri pakko -sana on ruotsin opiskelussa se pahin mörkö. Lisäksi takaraivossa vaikuttavia tekijöitä saattavat olla historialliset syyt ja mielikuvat ns. bättre-folkista. Olivathan niin raha kuin muukin valta aikoinaan ruotsinkielisillä. Nykypäivänä ruotsin osaaminen on suomenkieliselle rikkaus.
Eduskunnan käsittelyssä on parhaillaan yleinen kielilaki, jossa vahvistetaan kansalaisten kielellisiä oikeuksia viranomaispalvelujen saantiin omalla äidinkielellään. Järkevää ja mahdollista on ajaa kielitesti jo samaan lakiin.