Työnantajapiirejä lähellä oleva Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etla sitoisi eläkeiän ihmisen elinaikaan. Ajatus vaikuttaa tolkulta sitä taustaa vasten, että nyt eletään pidempään kuin menneinä vuosikymmeninä.
Yksilön kannalta tähän liittyy kuitenkin muutamia pulmia. Tietoa elämän pituudesta kun ei ole edes Etlassa. Kukaan ei tiedä, onko elinpäiviä paljon vai vähän. Eikä sitä, millaisia elinpäiviä mahtaa olla odotettavissa.
Ehdotus ei sitä paitsi täytä tasa-arvokriteerejä: ihmiset kuolevat kuka milloinkin. Kuolemista voi laskea jonkinsorttisen ajallisen keskiarvon, mutta aika harva onnistuu elämään tismalleen keskiarvon pituisen rupeaman. Useimmat elävät joko pidempään tai vähemmän aikaa.
Asiaa ei auta, vaikka kuinka tahtoisi työskennellä seitsemänkymppisenä, jos kuitenkin kupsahtaa ennen sitä.
Eläkeiän nostamisesta on vouhkattu vuosia. Taustalla on herrojen huoli siitä, ettei tuleville eläkkeille löydy maksajia, jos ihmiset poistuvat tai poistetaan työelämästä kuusikymppisinä niin kuin nyt tapahtuu.
Ongelman ydin on kuitenkin siinä, että ihmiset elävät liian pitkän elämän. Työelämäkään ei näytä tarvitsevan ikäihmisiä. Hyvä, jos nykypäivänä saa tehdä töitä edes tämänhetkiseen viralliseen eläkeikään saakka.
Moni ihminen pidetään elossa pitkään vastoin oma tahtoa. Jos kysytään, milloin haluat kuolla, aika usein siihen vastataan, että ennen kuin menettää muistinsa, sairastuu vakavasti ja joutuu muiden holhottavaksi.
Mikä olisikaan onnellisempaa kuin kuolla terveenä, nukkua yhtäkkiä pois hieman ennen kuin keho ja mieli alkavat tehdä lopullista luopumista elämästä.
Aika harvalla käy näin hyvä säkä. Useimmat joutuvat sinnittelemään sairastumisen, ruumiillisen ja henkisen lahoamisen loppuun saakka ja jotkut vähän sitä pidempäänkin.
Ihminen on kekseliäs olento. Hän on oivaltanut hyvän bisneksen, jonka tehtävänä on tuottaa pitkää ikää. Sillä on aika vähän tekemistä ihmisten todellisten tarpeiden kanssa niin kuin ei niin monella muullakaan liiketoimintaidealla.
Lääkkein, kirurgisin toimenpitein, erilaisin teknisin apuvälinein ja mitä upeimmin sähköisin laittein on onnistuttu lisäämään ihmisen elinvuosia.
Näin on luotu uudenlainen ihminen. Hänen kaltaisiaan ei ollut entisajan maalaisyhteisöissä eikä teollistumisen varhaisvaiheissa.
He kuolivat pois.
Uusi ihminen tulee toimeen vähällä ravinnolla eikä tunne kipua. Hän on lapsen kaltainen: ei pysty pidättelemään, vaan kakkaa ja pissaa vaippaan.
Hän saattaa sinnitellä vaikka kuinka monta vuotta vielä senkin jälkeen kun on lakannut puhumasta kenellekään mitään.
Hän ei tunne puolisoaan, ei lapsiaan, lapsenlapsista puhumattakaan.
Hän ei tiedä missä on vai onko missään. Hän vain on.
Tilastot kertovat, että eliniän-odote kasvaa. Kasvaahan se tällä tavalla.
Ei ole epäilystäkään, etteikö lääketiede kehittele koko ajan parempia lääkkeitä ja teknisiä vempaimia, joilla ihmiskeho pidetään hengissä pidempään.
Sydän saadaan pumppaamaan vielä kauan sen jälkeen kun keho sen ympärillä on ajettu loppuun. Jäljelle jää ihmisen kuori, jossa on joitakin elämän merkkejä, muttei itse elämää.
Mikä on se elämä, jota tällä tavalla lisätään? Ja sitten ihmetellään vanhustenmenojen kasvua ja syyllistetään omaisia, jotka eivät hoida vanhuksiaan.
Jos eläkeikä sidotaan elinaikaan, on mielenkiintoista tietää, mistä elinajasta puhutaan. Siitäkö, jolloin ihminen on vielä aktiivinen tekijä ja kokija vaiko siitä, kun hän enää vain on?
Tuntuu julmalta sanoa, että vanhuksilla pitäisi olla oikeus kuolla nuorempana. Mutta tämä oikeus heille kuuluu.
Julminta on antaa vanhuksen näivettyä petiinsä siksi, että hänen elämäänsä pitkitetään keinotekoisesti.
Vanhuksen keinotekoinen hengissä pitäminen tapauksissa, joissa elämänliekki on tosiasiassa jo sammunut, on
käsittämätöntä. Miksi näin tehdään? Ketä tällöin ajatellaan? Ei ainakaan vanhusta.