Vuoden lyhin päivä on lähellä, kun kalastajat Matti Ropponen ja Pekka Junttila virittelevät nuottaansa Inarijärven Nanguvuonon perällä, lähellä Kaijasaarta. Pyynti on aloitettava varhain, sillä päivänvaloa riittää joulukuussa vain lyhyen tuokion verran.
Ensin avataan viisi metriä leveä, pakkasten jo umpeen jäädyttämä nostoavanto ja avataan kelalle jäätyneet vetoköydet. Itse nuotta on upotettu rekineen veteen läheisen Kaijasaaren rantaan, josta se nostetaan sulana ylös. Puolen kilometrin päähän avataan laskuavanto, josta nuotta ujutetaan veteen ja vedetään välivedessä kohti nostoavantoa.
Taivas on tasaisen harmaassa pilvessä. Etelässä, Martintupavaaran takana, näkyy häivähdys auringon punerrusta. Ohut vinka puhaltaa pitkin jäätä ja pakkasta on kymmenen astetta. "Pakkasraja", Ropponen hörähtää nauruun. "No se on silloin, kun auto ei lähde käyntiin. Kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi astetta."
Miehet asentavat uittolaitteen valmiiksi ja sujauttavat sen sitten nostoavantoon. Ropponen lähtee kävellen ja kolistellen opastamaan ääniohjautuvaa uittajaa kohti laskuavantoa, Junttila jää ohjaamaan uittajaa siihen kiinnitetyistä vetoköysistä. "Tämä on kuin hevosta ajaisi."
Jäätä on vain 30 senttiä ja uittolaite kulkee vakaasti. Paksun jään ja lumen sekä kovan tuulen aikana ääniohjaus saattaa lakkoilla. Nyt huolta ei ole edes lumesta, sitä on jäällä vähän.
Kuuden tunnin työ
ennen saalista
Kello käy kahtatoista, kun Junttila käynnistää vetokelan ja toinen sivuverkoista alkaa soljua vetoköyden perässä laskuavantoon. Sitten on toisen kelan vuoro. Nuotta on levällään jäällä ja Ropponen valvoo laskuavannolla, kunnes sen peräkin uppoaa veteen.
Tuuli yltyy ja nostaa pakkasen purevaksi. Turisteja tuova lentokone tekee maisemalennon Inarijärven yllä. "Näkeekö ne sieltä mitään", kalastajat ihmettelevät. Kello on puoli yksi ja edessä on yli kaksi tuntia kestävä veto.
Ivalossa asuvat kalastajat hakivat oppinsa 18 vuotta sitten Saamelaisalueen koulutuskeskuksen kursseilta. "Meillä oli kova nuottakuume silloin", Ropponen kertoo. Nuotta hankittiin Puruvedeltä, kelat uusina sepältä. "Ainoa mitä ei opittu, niin kirjanpitoa pitämään ja siivosti elämään - ennen kun sitten myöhemmin", kalastajia naurattaa.
Ropposen ja Junttilan päätuote on tuore, pyöreänä myytävä muikku. Osa muikuista perataan ja niitä paistetaankin torilla. Junttila valmistaa lisäksi marinadeja ja Ropponen leipoo muikkukukkoja. Inarijärven ainoalla talvinuottaporukalla on vakituiset toripäivät Ivalossa, ja aina kun saalista tulee tarpeeksi, käydään myös Rovaniemen torilla.
"Alkuvuodesta tullaan taas Oulun kauppatorille", Ropponen lupaa.
Kello on kolme, kun nuotan perä muikkuineen on nostoavannolla. Takana on kuusi tuntia työtä ja edessä vielä yli sadan kilon saaliin ja nuottatarpeiden lastaaminen autoon ja moottorikelkkaan.
"Puoli yksi yöllä on viimeiset muikkukukot uunissa ja auto valmiina Rovaniemen torimatkaa varten", Ropponen sanoo ja ryhtyy soittamaan ilmoitusta lehteen. Myyntipaikka tutun torimyyjän kojusta on jo varattu.