Oulun hiippakunnassa 11 pappiskokelasta antaa tänään virallisen lupauksensa kristinuskon puolesta tehtävälle työlle.
Vihittävien värikäs katras kuvaa ajan muutosta, johon kirkkokin joutuu sopeutumaan, halusipa se lopulta sitä tai ei. Samoin aikaamme kuvaa papiksi haluavien motiivit; teologian maisterien puheissa kun vilahtelevat kaipuu pehmeisiin arvoihin ja ihmisläheiseen työhön.
Vannoutunut uskonnoton suomalainen ei voi kiistää, etteikö kirkon piirissä tehtävä sosiaalinen työ olisi arvokasta. Pappiskokelaita kuunnellessa voikin uskoa, että empatian jakaminen ja ihmisten elämänkaarelle mahtuvien huolten hoitaminen luonnistuu heiltä kyllä.
Uusistakaan papinaluista ei tosin löydy halua haastaa kirkon käsitystä papeilta vaadittavasta yksityiselämästä.
Virallinen kanta, että pappien tulee elää esikuvallisesti juuri kuten Raamatussa ohjeistetaan, saa jatkoa. Kirkko voisi hieman avata tiukkaa kantaansa; eihän itse uskossa ole kysymys siitä, että pitäisi pidättäytyä nykypäivälle normaalista elämänmenosta, ihmisten arjesta.
Meidän aikanamme esikuvallisuuskin voi tarkoittaa jotain muuta kuin kieltäytymistä esimerkiksi avoliitossa elämisestä