Markkinatalous on kuin entivanhanen pajatso. Pelurit tyhjentävät sen aika ajoin ja sen jälkeen odotellaan, että joku automaattiorganisaatio tulisi ja täyttäisi sen.
Markkinataloudessa pajatson tyhjentämisen hoitaa bisnesmaailma, täyttäminen on sosialisoitu yhteiskunnalle.
Toimii kuin se entisen junan kuuluisa vessa.
Toisin sanoen markkinataloudessa, tai kapitalismissa – ihan miten vain – nousukautta seuraa laskukausi, ja päinvastoin. Nyt seilataan loputtomiin jatkuvan aallokon pohjassa. Se tuntuu, näkyy ja kuuluu. Maailmanlopun torvet soivat, sormet sojottavat syyllisten suuntaan. Katsantokannasta riippuen sinne tai tänne.
On sangen merkillistä, ettei laskuihin, sen kummemmin kuin nousuihinkaan, osata varautua. Se taitaa olla peräti inhimillistä. Hyvinä aikoina ei haluta miettiä ikäviä. Nousukaudella kukaan ei muista vanhoja opetuksia.
Ei, vaikka puhutaan viisaasta ihmisestä.
Nousukaudella halutaan nauttia ylenpalttisuudesta. Tehdään vielä päälle velkaa, ostetaan, kulutetaan ja paisutetaan bisnesmaailman edustajien kukkaroita.
Kyse on kuin siitä kuuluisasta lahkeeseen pissimisestä. Aluksi lämmittää, myöhemmin tulee kylmä.
Hyvinä aikoina rahoille riittää jakajia. Poliitikot rakentelevat kuntien ja valtion nimissä kilvan äänestäjiä kosiskelevia palveluja hyvän verokertymän myötä ajattelematta, että ne ovat kustannusautomaatteja, joihin pitäisi löytyä rahaa huonoinakin aikoina.
Kun maksun aika koittaa, palelee.
Kukaan ei uskalla olla kaukaa viisas ja pistää rahaa sukan varteen pahan päivän varalle. Puskureista ei tykätä nousukaudella, vaikka vain silloin niitä voi kyhätä. Kunnat tai valtio eivät halua kasvattaa kassaa tai rahastoida kun tuntuu mukavalta miellyttää kansalaisia lisäämällä niin sanottuja ilmaisia palvelua.
Sitä paitsi vero- ja muut pakkoluonteiset maksut ovat syvältä. Pankkivero käy esimerkistä, pankkien vakavaraisuusvaatimusten ohella. Bisnes vie rahansa pois verottajan ulottuvilta. Syyttävä sormi osoittaa hallitusta. Korjata pitää. Asiakas maksaa. Työpaikkoja menee.
Tulevasta varoittelevia synkistelijöitä inhotaan.
Näin siitä huolimatta, että huonot ajat tulevat takuuvarmasti kuin anoppi viikonloppuna.
Ei sitä osata pikavoittoja himoitsevassa bisnesmaailmassakaan. Kasvava kassa polttelee näpeissä. Pitää jakaa kun on jaettavaa.
Tulospalkkioita, osinkoja. Otetaan jopa velkaa jotta voitaisiin jakaa enemmän. Kun alkaa mennä surkeasti, valitetaan että menee surkeasti. Tarttis valtiovallan tehdä jotakin. Kunnan ropotkin kelpaavat.
Nyt siis synkistellään. Oulunkin talous on vapaassa pudotuksessa. On syöty enemmän kuin tienattu. Poliitikot ovat iloisesti parantaneet palveluja. Nyt itketään, ettei niihin ole varaa. Sama tilanne valtiolla. Ja lukuisilla yrityksillä, jos kohta kotitalouksillakin.
Pitää säästää, niistä palveluista joita on rakennettu nousukaudella.
Kansalaiset on totutettu hyvään, liian hyvään. Kun pitää tinkiä jostakin, ymmärrystä ei löydy.
Ei varsinkaan silloin, kun rappaaminen osuus omalle kohdalle. Se vielä niellään, jos naapuria hieman koetellaan.
Siirretään ääni toiselle puolueelle, sille, joka oppositiossa lupaa parempaa.
Käydään siinä sivussa vähän barrikadeilla heiluttamassa kylttiä: nyt säästetään väärässä paikassa.
Jospa näiden karvaiden kokemusten ja opetusten jälkeen löytyisi vihdoin viisaus...
Turha toivo. Tämän saman kolumnin voi uusiokäyttää taas muutaman vuoden päästä.