Kuluvan vuoden ainoa kotimainen lastenelokuva, Kaija Juurikkalan ohjaama ja Markku Flinkin käsikirjoittama Valo kertoo 9-vuotiaasta pojasta, joka taistelee lasten oikeuksien puolesta 1900-luvun alun tunnelmissa.
Pitkälti oululaisvoimin toteutettu elokuva perustuu taiteilija Aleksanteri Ahola-Valon (1900 - 1997) lapsuuden päiväkirjoihin.
Lasten- ja nuortenelokuviin erikoistunut Kaija Juurikkala näki hämeenlinnalaisen Miniteatterin version Ahola-Valon Koulupojan päiväkirjoista maaliskuussa 2000, mutta se ei vielä antanut impulssia elokuvan tekemiseen.
Hän kuitenkin luki päiväkirjat viimeisteltyään edellisen leffansa Kyytiä Moosekselle. Teksti osoittautui heti suureksi draamaksi.
Sadun ja toden välimaastossa
"Ensin ajattelin, että kas kun jenkit eivät ole filmanneet tätä. Sitten ajattelin, että tästähän pitäisi tehdä leffa. Ja vasta sitten tajusin, että minunhan se pitäisi tehdä. Aihepiiri oli täsmälleen sitä, mitä minun aikaisemmat työni, vaikka epookki ei tyylilajini ollutkaan", Juurikkala selvittää.
Eikä Valo perinteinen realistinen epookki olekaan. Elokuva tavallaan leijuu sadun ja toden rajamaastossa, mikä antaa lapsikatsojalle mahdollisuuden paeta sadun puolelle.
Pohjimmainen syy Juurikkalan innostukseen päiväkirjoja kohtaan oli se, että kirjoittajassa oli jotain kovin tuttua. Sata vuotta sitten elänyt lapsi julisti aivan samoja asioita kuin ohjaaja itsekin.
"Minäkin olen kaikissa töissäni yrittänyt jollain tavalla saada lasten ja nuorten ääntä kuuluviin. Olen käyttänyt vuorovaikutusta niin paljon välineenä sen takia, että ne eivät olisi vain minun puheenvuoroja. Heillä ei ole ammattitaitoa hallita tätä mediaa oma-aloitteisesti, vaan jonkun pitää raivata heille tilaa", hän kertoo.
8-vuotias Ahola-Valo esimerkiksi loukkaantui, kun hänen oman mielipiteensä sijaan kysyttiin hänen isänsä mielipidettä. Hän ei olisi halunnut alistua vain siksi, että oli nuori.
Ahola-Valo oli synnynnäinen kasvatusfilosofi, joka uskoi lasten haluavan oppia oma-aloitteisesti. Koulu oli organisoitu väärin, koska opettajan pakottamana touhu maistui puulle.
"Näiden asioiden kanssa olen tehnyt töitä koko aikuisuuteni tavalla tai toisella. Tuntuu hullulta, että 8-vuotias jauhaa päiväkirjassaan samoja asioita", Juurikkala sanoo.
Kun Juurikkala sai elokuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 2003, perusteluissa kiiteltiin samassa persoonassa yhdistyvää ohjaajaa ja taidepedagogia.
Kontakteja
kuvattaviin
Kaija Juurikkalan vuorovaikutukseen perustuva työskentelymetodi avaa poikkeuksellisia kontakteja kuvattaviin. Yhteistyön ja luottamuksen kautta lapset ja nuoret ovat saaneet tilaa omille tunteilleen ja ajatuksilleen.
Tällä kertaa lapset eivät osallistuneet käsikirjoitusprosessiin, mutta kulloistakin kohtausta tehtäessä Juurikkala keskusteli näyttelijöiden kanssa dialogista ja sen tulkinnasta.
Koekuvatessaan peräti 4 000 koululaista ohjaaja haki nimenomaan luontaisia kykyjä, ei pelkkää reippautta tai halua olla esillä.
"Osoitan lapsille jo koekuvauksissa olevani kiinnostunut siitä, että he eivät keskity siihen, mitä minä haluan, vaan ensisijaisesti siihen, mitä he haluavat tarjota. Ja he selkeästi keskittyvät omaan tapaansa tulkita tilannetta", Juurikkala kertoo.