Wang Fengin, 58, otsalla kiiltelee hiki. Aurinko porottaa armottomasti, mutta se ei näytä naista haittaavan. Hän ottaa rivakalla otteella vesipullolaatikon jonossa edellä olevalta, ja ojentaa sen sitten taakseen. Ja uudestaan, ja uudestaan. Rouva Wang purkaa parinkymmenen ihmisen ketjussa rekka-auton lavaa. Taas yksi maanjäristyksen uhreille ohjattu lahjoituslasti on päässyt perille sinne, missä sitä kipeästi tarvitaan.
Lastia purkavat heittävät huulta ja jotkut naureskelevat. "Zai you", tsemppiä, hoputtaa ilman paitaa huhkiva mies leikkisästi. Vedet pinotaan amfiteatteria muistuttavan aukion penkkirivistölle. Aukion keskellä nököttää siisteissä riveissä viitisenkymmentä sinistä telttaa.
"Armeijan sotilaat pystyttivät teltat kaksi päivää maanjäristyksen jälkeen. Me olemme kovasti kiitollisia valtiolle sen avusta", rouva hymyilee aurinkoisesti.
Telttarykelmä on nyt toistaiseksi Qinghua -kyläläisten uusi koti. Heidän kahden vuoren välissä sijainnut kylänsä tuhoutui maanjäristyksessä lähes täysin.
"Talot rämisivät, vuoret tärisivät ja kivenmurkaleita syöksyi alas. Lopulta kahdesta vuoresta tuli yksi", kuvailee Wang kauhun hetkeä.
Takaisin sinne ei voi mennä, se on liian vaarallista.
"En tiedä, kauanko joudumme täällä asumaan. Meillä ei ole kotia mihin palata. Nyt täytyy vain turvautua valtion apuun", tuumaa Wang.
Kurkkua ja
kaalinpäitä
Korkeiden vuorten ja rehevien metsien siimeksessä sijaitsevan telttakylän laidalla riippuu vasta pestyt pyykit. Teatterin penkeille on kasattu läjäpäin kaalinpäitä ja kurkkuja. Niiden vieressä on muutamia riisisäkkejä.
On keskipäivä, aukion päädyssä on ruokajono. Kenttäkeittiössä kokattu riisi ja vihannekset tekevät nopeasti kauppansa.
"Tänne on saapunut ruokaa ja vettä, en tosin tiedä mistä", ihmettelee Wang.
Kyläläisille on lahjoitettu myös vaatteita. Kun kodit romahtivat, koko omaisuus jäi betonin alle. Yhdessä teltassa istuskelee vanha herra Wang Xiantian, 80, armeijan karvalakki päässään.
Väliaikainen koti on karu ja yksinkertainen. Molemmilla seinustoilla on kaksi ikkuna-aukkoa, joiden alapuolella on kaksi leveää patjasänkyä peräkkäin. Pedit on pedattu siististi lakanoilla. Katon rajasta roikkuu vaatteita henkarissa. Keskellä on vesipulloja ja yksi muovinen vati. Henkilökohtaisia tavaroita ei juuri teltassa näy.
Tämä on nyt toistaiseksi kahden perheen yhteinen koti.
Pöpöt
muhivat
Kun armeija tuli pelastamaan kyläläisiä ylhäältä vuorilta, sotilaat kantoivat Wangin reppuselässä koko matkan alas.
"Täällä on kaikki hyvin. Meidän ei tarvitse murehtia ruoasta, eikä muustakaan", tuumaa huonokuuloinen vanhus.
Vaikka telttakylä näyttää toimivalta, puutteitakin on. Vessaa ei leirialueella ole.
"Me kiipeämme tuonne vuoren rinteelle pissalle", selittää yksi kylän tytöistä nolostelematta ja virnistää.
Kesä alkaa olla kuumimmillaan, ja kohta alkaa sadekausi. Alkeellisissa olosuhteissa pöpöt muhivat herkästi ja tartuntatautien riski on suuri.
"Me saimme valtiolta desinfiointiainetta, jota pitää ruiskuttaa kaikkialle; ruokakulhoihin, telttojen lattialle, ja sinne vessapaikalle."
Ei kenenkään
vika
Vesilaatikot hupenevat auton lavalta, ja ilmassa on vahva selviytymisen tunne. Kaikesta huolimatta elämä kantaa ja kyläläiset tukevat toinen toisiaan.
Wang Fazhen, 51, menetti järistyksessä paljon. Veljensä, tyttärensä, vävynsä sekä vävyn isän. Tästä huolimatta suru ei ole nujertanut naista. Hän hymyilee ja nauraa siinä missä muutkin.
"Man man lai, pikku hiljaa eteenpäin", hän kuittaa, ja hetken suru käy silmissä. Wangilla on enää jäljellä veli sekä hänen nuori poikansa, joka niputtaa laatikoita äitinsä apuna.
"Me vain kestämme tämän. Ei tämä ole kenenkään vika. Emmekä me ole kenellekään vihaisia", toteaa Wang tyynesti kohtalostaan.