Neulan putoamisen lattialle olisi kuullut keskiviikkona Finlandia-talossa, niin tarkkaavaisesti yleisö kuunteli tasavallan presidentti Sauli Niinistöä.
Niinistön puheen kommentointi muistuttaa, niin mitäpä muuta kuin itse pakolaiskeskustelua. Siinähän olemme Niinistön sanoin ”keksineet tarkkailla toistemme tekemisiä ja kunkin sanavalintoja ihan pilkkuun asti”.
Niinistö sai mitä tilasi: nyt hänenkin puhettaan kaivellaan ihan pilkkuun asti. On syytäkin.
Oma tulkintani on, että Niinistö teki välttämättömyydestä hyveen. Uusi kansainvaellus olisi Euroopalle liikaa.
Puheessa oli todellisessa hädässä ja suojelun tarpeessa olevia kohtaan lämmintä inhimillisyyttä, jota rajat kiinni -linjalta puuttuu. Siinä oli myös kylmää realismia, jota taas uupuu rajat auki -linjalta.
Suuret puheet uivat yleensä vastavirtaan. Niinistö ui enemmänkin myötävirtaan, mutta tärkeä linjanveto puhe joka tapauksessa oli.
On eri asia, mitä puheesta käytännössä seuraa vai seuraako mitään. Presidentti on nykyään kotimaassa enemmänkin puhevaltaa käyttävä arvojohtaja kuin tosiasiallinen päättäjä. Suomen kansainväliset vaikutusmahdollisuudet ovat taas rajalliset.
Eniten porua on aiheuttanut Niinistön väläyttämä mahdollisuus, että EU tunnustaisi kykenemättömyytensä täyttää ”tässä ja nyt” kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita.
Vaikka suomalaiset ovat jakautuneet maahanmuuttokeskustelussa eri leireihin, huipputasolla asiasta on tähän asti vallinnut joltinenkin yhteisymmärrys, tosin eri painotuksin. Nyt tämä konsensus taisi rikkoutua, vaikka tuskinpa Niinistö sitä halusi.
Jos eläisimme vielä Paasikiven, Kekkosen tai jopa Koiviston aikoja, presidentin puhe olisi toimintaohje.
Uuden perustuslain oloissa presidentin tehtäväksi on tullut pitää voimia yhteen kokoavia puheita. Nyt saattoi käydä päinvastoin. Tällä on merkitystä semminkin kun maahanmuutto jakaa nyt suomalaisia enemmän kuin mikään muu.
Niinistö antoi puheellaan tavallaan luvan politisoida maahanmuuttokeskustelu. Siitä ei välttämättä seuraa hyvää. Voi nimittäin käydä niin, että alamme haukkua toisiamme entistäkin enemmän. Tästähän presidentti puhui: ”Olemme perin itsemme haukkuneet.”
Juristina Niinistö ei tietenkään sanonut, että Suomen pitäisi irrottautua kansainvälisistä sopimuksista, vaan työnsi tehtävää EU:lle. Sen tulisi hänestä tunnustaa, että ”emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita”.
Tämän tunnustuksen EU on kyllä jo faktisesti antanut. Kun se ei ole saanut tilannetta hallintaan, monet jäsenmaat ovat tehneet omia, kansainvälisiä sopimuksia rikkovia ratkaisujaan.
Niinistö puhui siitä, että Eurooppaan otettaisiin vain ne, jotka todella suojelua kaipaavat. Tämä edellyttäisi, ettei uuden kansainvaelluksen todennäköisesti alkaessa keväällä EU:n eteläraja enää vuotaisi.
Presidentti kantoi huolta siitä, että sietorajan ylittävä hallitsematon maahanmuutto ”romahduttaa arvojärjestelmäämme”.
Voi kyllä kysyä, romahduttaisiko sopimuksista irtautuminen tuota samaa arvojärjestelmää. Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) vastasikin Niinistölle, että sopimuksista kiinni pitäminen jos mikä on eurooppalainen perusarvo ja aivan erityisesti Suomen kaltaisten pienten valtioiden intressissä.
Oli merkille pantavaa, ettei Niinistö maininnut itärajaa ja Venäjänkin vain verhotuin sanakääntein: ”On myös riski, että pakolaisia käytetään kyynisen valtapolitiikan hyväksi.”
Itäraja on nyt Suomelle maahanmuutossa paljon tärkeämpi suunta kuin nyt kutakuinkin kiinni oleva länsireitti.
Jos Venäjä alkaisi päästää Suomeen isoja ihmismääriä (mikä ei ole kovinkaan todennäköistä), tilanne olisi paljon hankalampi kuin länsirajalla viime syksynä.
Ja lopuksi: olen ollut paikalla kahdesti, kun presidentti on pitänyt eduskunnassa säväyttävän puheen.
Vuonna 1983 presidentti Mauno Koivisto läksytti ulkopolitiikan ”ennustajaeukkoja” ja julisti, ettei salli edeltäjiensä perinnön tärvelemistä.
Yleisö joutui kuuntelemaan Koiviston madonlukuja seisaaltaan. Nyt sai istua.