Ulkoministeri Anna Lindhin hirvittävä puukotus syyskuussa teki Ruotsin syksystä poikkeuksellisen synkän. Se näytti painajaisen tavoin toteuttavan samaa kaavaa kuin pääministeri Olof Palmen yhä selvittämätön murha vuonna 1986. Molempien poliitikkojen kimppuun käytiin keskellä Tukholmaa, kun he olivat arkisissa askareissa, elokuvista palaamassa tai ostoksilla tavaratalossa, ja myös Lindhin tappaja näytti kadonneen saman tien jäljettömiin.
Lindhin murhan jälkeiset päivät näyttivät kaoottisilta ja poliisityö vaikutti hapuilevalta väärine pidätyksineen, mutta loppujen lopuksi Ruotsin poliisi pääsi oikeille jäljille kohtuullisen nopeasti. 25-vuotiaan Mijailo Mijailovicin syyllisyys veritekoon vaikutti ajan oloon yhä varmemmalta poliisin keräämän vahvan todistusaineiston myötä, mutta edessä häämötti silti pitkä ja piinallinen oikeudenkäynti.
Oikeudenkäynnin lähtökohdat muuttuivat kuitenkin aivan toisenlaisiksi, kun Mijailovic yllättäen keskiviikkona tunnusti puukottaneensa Anna Lindhin. Tunnustus poisti Ruotsia yhä kiusanneen epävarmuuden verhon. Tämä tapaus ei koteloidu samanlaiseksi kansankodin ydintä jäytäväksi painajaiseksi kuin Palmen murha, joka on tuottanut lukemattoman määrän toinen toistaan erikoisempia teorioita.
Ruotsilleon ilman muuta helpotus, ettei veriteon taustalla näytä olevan mitään järjestäytynyttä salaliittoa eikä edes poliittisia motiiveja. Sen sijaan edes tunnustus ei poista yhteiskuntaa ahdistavaa peruskysymystä siitä, kuinka tällaista saattaa tapahtua. Miksi erittäin tunnetun ulkoministerin suojana ei ollut turvamiehiä? Miksi henkisesti häiriintynyt nuorukainen ei saanut apua, jota itsekin ymmärsi tarvitsevansa, vaan jäi vaeltamaan pitkin Tukholman katuja?
On myös jotain syvän surullista siinä, että koko tapahtuma näyttää niin äärettömän turhalta. Puukotuksessa ei ollut mitään mieltä, se oli pelkkä ahdistuksen purkaus. On toki mahdollista, että oikeudenkäynti paljastaa motiiveista ja taustoista vielä jotain, mikä ei toistaiseksi ole tiedossa, mutta nyt kaikki viittaa vain hetken mielijohteeseen.
Lindhin murha synnytti tuoreeltaan keskustelua poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden turvallisuudesta. Tähän liittyvien johtopäätösten tarvetta Mijailovicin tunnustus ei poista, pikemminkin päinvastoin. Ruotsin psyykkisen hoidon järjestelmässä saattaa olla jotain pahasti vialla, mutta paraskaan hoitojärjestelmä ei ole aukoton. Ikävänä tosiasiana pysyy, että myös avoimessa yhteiskunnassa joidenkin julkisuuden henkilöiden on suojauduttava sekä suunnitellun että suunnittelemattoman väkivallan varalta.
paakirjoitus@kaleva.fi