Silloin oli hellekesä. Elettiin juhannuksen aikoja.
Joka aamu poikaporukka polki viiden-kymmenen kilometrin matkan iäkkään, kasvoiltaan ahavoituneen metsien miehen johdolla avohakkuualueelle olkapäillään tai pyörän tarakoilla kuokka ja lapio.
Selässä oli isän harmaa sotareppu, siellä pari lauantaimakkaravoileipää ja villasukkaan kääritty Koskenkorvapullo täynnä maitoa.
Hakkuualuetta reunustivat valtavat tukkipinot, joiden katveessa saattoi pakoilla hellettä sen minkä ensimmäisiltä kesätöiltään ehti.
Metsien mies, kuivankäppänä äijä, oli tiukka pomo. Ei siinä liikoja taukoja pidetty. Istutettiin metsää.
Mikä tärkeintä: siitä sai palkkaa, elämän ensimmäisen ansion kunnon työstä yhtiön avaamalle tilille Postisäästöpankkiin.
Tuntipalkka oli markka ja kaksikymmentä penniä. Siis kuusikymmentä senttiä nykyrahassa. Siinä sai kosketuksen siihen, mitä tuleman pitää: raha ei kasva puussa.
Osa porukasta kaivoi lapiolla tai kuokalla pieniä monttuja maahan. Toiset tulivat perässä, ripottelivat peltipöntöstä kasan siemeniä ja polkaisivat kumisaappaan kannalla päälle.
Homma tuntui hölmöläisen puuhalta. Sellaista ei oltu ennen nähty. Ettäkö tähän kasvaisi mäntymetsä? Oli siinä ollut aikaisemmin jokunen mänty, mutta pääasiassa kuusta kuitenkin. Maaperä oli soista, osittain kivikkoista. Tyypillistä kuusimetsän kasvualustaa.
Metsien miehellä oli kova savotta paimentaa kylvömiehiä etenemään samaa tahtia rivissä niin, että siemenet saatiin maahan oikein välimatkoin.
Nuorista miehenaluista kun oli kyse, tuppasi siinä kilpailuvietti iskemään päälle. Tärkeintä ei ollut edetä yhtä aikaa vaan päästä muiden edelle.
Kun pomon silmä vältti, kylvömiehet ammuskelivat siemeniä sinne tänne ihan vain huvikseen.
Jokunen männyntaimenkin runtattiin maahan polkaistuun aukkoon. Pääasiassa työ oli kuitenkin siementen kylvöä.
Toistakymmentä vuotta myöhemmin istutusalueen ohi kulkiessa saattoi havaita, ettei se enää ollut avonaisena alueena. Jotain sinne oli noussut ja niin tiheään, ettei metsään ollut asiaa. Saattoi siellä mäntyjäkin olla.
Mitä lie metsälle kuuluu tänään noin 43 vuotta jälkeenpäin?
Omistaja ainakin on vaihtunut. Se ei ole enää Oy Nokia Ab metsäteollisuus vaan joku muu.
Jos kaikki on mennyt metsäherrojen suunnitelmien mukaan, parhaat puut ovat jo paksumpia kuin silloisten kylväjien kaulat tänään. Todennäköisesti ensiharvennukset on jo tehty ja puusta valmistettu ensimmäiset embot ja emiliat.
Kaikkialla istutukset eivät ole menneet niin kuin suunniteltiin. Mäntyä kylvettiin joka paikkaan - sinnekin, missä se ei luontaisesti kasva. Tässä tehtiin suurimmat mokat.
Ravinnerikkaassa maassa mänty kyllä kasvaa, mutta se on eri tavaraa kuin luonnon valinnan kautta syntyvä lajitoverinsa.
Männystä tuppaa tulla oksainen, sanovat asiaan paremmin perehtyneet tutkijat. Nopeasti kasvanut nuori puu ja hitaasti kasvanut vanha puu tuottavat laatuongelman, joka muuttaa männyn ominaisuuksia.
Istutusmännyllä on toki ystävänsä: hirvet. Niille nuoret männyt ovat herkkua, samoin kuin koivuntaimet.
Kotimaisista puista kuusi soveltuu tämän päivän tietämyksen mukaan parhaiten istutukseen.
Oksaisuudeltaan saadaan jopa parempaa tavaraa kuin luomumenetelmällä. Ainut ongelma liittyy vauhdilla tapahtuvaan kasvuun. Kun kasvu on liian ripeää, myöhemmin sahattava tavara on lujuudeltaan heikompaa.
Yli 40 vuotta sitten istutetulla metsällä on joka tapauksessa vielä pitkä matka siihen mittaan, että alue voitaisiin parturoida samalla tavalla kuin se oli hakattu avonaiseksi ennen istutusta.
Puun ikää voi verrata ihmisen ikään. Hyvä, jos silloiset siementen kylväjät ehtivät oman elonkiertonsa aikana nähdä aikaansaannoksensa lopullista täyttymystä.