Päihdeäitien ja heidän lastensa auttaminen on mahdollista, mutta ei helppoa. Se vaatii lujaa tahtoa kunnilta ja valtiolta. Ja lisää resursseja. Tätä mieltä on Mannerheimin lastensuojeluliiton uusi pääsihteeri Mirjam Kalland.
Kalland muistuttaa, että huostaanotetulla lapsella on ollut noin seitsemän erilaista riskitekijää, ennen kuin hän on päätynyt huostaan.
"Riskitekijät ovat usein hyvin vakavia. Taustalla voi olla väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai mielenterveysongelmia", hän perustelee.
Valitettavasti päihdeongelmissa käy usein niin, että lasta sijoitetaan edestakaisin äidin ja sijaishoidon välillä.
"Silloin lapsi ei aina ole fokuksessa. Aikuisten on helppo samastua aikuiseen, ja siksi on luonnollista tukea vanhempia. Lapsi ei kuitenkaan voi odottaa."
Kallandin mukaan peli pitää puhaltaa poikki ennen kuin on liian myöhäistä. Folkhälsanin tutkija Kalland on mukana Ensi- ja turvakotien liiton projektissa, jossa äitejä tuetaan päihteettömyyteen, ja samalla tuetaan äidin ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Lapsilla on oma hoitaja, joka on läsnä silloinkin, kun äiti ei kykene hoitamaan.
Päihdekuntoutus lakisääteiseksi
Naisten päihdekuntoutus ja erityisesti äitien päihdekuntoutus on Kallandin mukaan oma taitolajinsa. Siihen liittyy piirteitä, joita ei voi soveltaa muuhun päihdekuntoutukseen. Jotta tuloksia saataisiin aikaan, hoitomenetelmiä pitää kehittää. Lisäksi tarvitaan kunnilta maksusitoumuksia.
"Se on kriittinen paikka. Toivoisin, että velvoite olisi kunnolla lakisääteinen. Periaatteessa laissa on mainittu nytkin, että päihdeäideille on tarjottava hoitoa ja apua, mutta sen laatua käytännössä ei ole täsmennetty", Kalland arvostelee.
Seitsemän päihdeäitien ensikotia ei riitä läheskään nykyiseen tarpeeseen. Teini-ikäinen päihdeäiti ei pääse ensikotiin, vaikka toivoisikin.
Kalland kiittelee RAY:n mukanaoloa päihdeäitiprojektissa. Nyt metodi on kuitenkin valmis, ja jatkossa siitä pitäisi tulla kuntien velvoite ja lakisääteinen palvelutoiminta.
Ensimmäisen lapsen syntymä kriittisin vaihe
Huostaanottojen määrä on Suomessa lisääntynyt. Painopiste on siirtynyt vanhempiin ikäluokkiin, mikä on Kallandin mukaan aina vähän hälyttävä merkki, koska lapset oireilevat harvoin ensimmäistä kertaa vasta teini-iässä.
"Murrosikä on voimakasta aikaa. Se on myös tyypillinen ikä, jolloin vanhemmat hakevat apua. Silloin sijaisperhe ei useinkaan ole paras vaihtoehto, vaan tarvitaan järeämpiä tukitoimia.
Kalland muistuttaa, että suomalaisten naisten päihteiden käyttö lisääntyi dramaattisesti 1990-luvun alussa. Toistaiseksi ei ole mitään merkkejä siitä, että käyttö olisi vähentynyt. Katse kääntyy ennaltaehkäisyyn ja varhaiseen puuttumiseen.
"Kriittisin vaihe on silloin, kun perhe odottaa ensimmäistä lastaan. Jos silloin onnistutaan, niin suurella todennäköisyydellä myös jatkossa menee hyvin", Kalland kertoo.
Varhaisesta puuttumisesta hyötyvät sekä syntyvä lapsi että seuraavat lapset. Se vaatii lisää resursseja neuvoloihin ja terveyskeskuksiin.
Huostaanotettujen vanhemmat jäävät yksin
Huostaanotettujen lasten vanhemmat jätetään Kallandin mielestä aivan liian yksin sen sijaan, että hoidettaisiin koko perhettä. On myös lapsen etu, että vanhemmat saavat purkaa surua ja kriisiä, joka lapsen menettämisestä aiheutuu. Syyllisten etsiminen on turhaa ja turhauttavaa.
Kalland ihmettelee, mikseivät vanhemmat ole huostaanoton jälkeen enää lastensuojelun asiakkaita, vaikka sijaishuoltoon siirtynyt lapsi onkin. Heidät heitetään aikuissosiaalihuollon piiriin. Sosiaalityöntekijöille he ovat "haamuasiakkaita", jotka eivät virallisesti enää kuulu heille, mutta joita he eivät raaski jättääkään.
Kalland piirtää kuvan nuoresta parista, 18-vuotiaasta äidistä ja 19-vuotiaasta isästä, jotka ovat lapsia itsekin. Isä yrittää armeijaan, mutta ei pääse, ja äiti on jättänyt peruskoulun kesken. Lapset on viety. Vanhemmat ovat kiinnittyneet sosiaalityöntekijöihin, ainoihin ihmisiin, jotka ovat koskaan käyneet heidän kotonaan ja huolehtineet heistä.