Helteisenä kesäpäivänä – näitähän riittää – katselin oluttuopin ylitse Töölönlahden suppaajia.
Kevyesti liikkuvan laudan muotoilu näytti jotenkin tutulta. Kotimaiset ruuhet ja kopukat eivät sopineet kuvaan, surffilauta vähän paremmin.
Oikea vastine tulee kuitenkin kauempaa, kolmen tai neljän vuosituhannen takaa Egyptistä.
Loistoesimerkki on Tutankhamonin haudasta löydetty linnustajaa tai tuulastajaa esittävä veistos. Sen figuuri liikkuu ruokolautalla, jonka muotoilu kävisi suppaajillekin. Nykyisten huviliikkujien uimapuvut eivät tosin vedä vertoja muinaiselle eleganssille.
Sivistys ja eleganssi on valovuoden päässä toisesta kesän harrasteesta, kaljakellunnasta. Sääli Vantaanjoen roskattua maastoa. Tämän kellunnan oikea paikka on jäteallas.
TV1 tarjosi kesäillan uusinnan Jugoslavian pitkäaikaisen presidentin (diktaattorin) Josip Broz Titon aikaansaannoksista. Dokumentti heitti ajatukseni alkuvuoteen 1980.
Tutustuin Washingtonissa Ljubljanasta kotoisin olevaan museokuraattoriin ja galleristiin Ileanaan. Kiersimme Yhdysvaltoja taidealan porukassa, johon oli valikoitu edustajia kaikista maanosista. Euroopalla tuntui olevan hienoinen yliedustus.
Ileana kertoi, että hänen isänsä oli toiminut eläkeikäänsä asti Titon kamaripalvelijana. Ensimmäinen kysymys, tietenkin, purskahti välittömästi: millainen tyyppi Tito oikein on?
Ileana kertoi, että hänen isänsä oli hyvin vaitelias työnsä tapahtumista. Hän oli kertonut vain yhden tapahtuman uransa alusta.
Tarkkailtuaan isäntänsä tapoja jonkin aikaa kamaripalvelija teki kokeen. Titon tapana oli istua nojatuolissa lukemassa papereita. Tuolin vieressä oli pieni pöytä, jossa piti aina olla täytetty konjakkilasi. Aika ajoin Tito ojensi kätensä, tarttui lasiin ja siemaisi. Presidentti ei nostanut katsetta hetkeksikään papereistaan.
Kamaripalvelija siirsi konjakkilasin pöydän äärimmäiseen laitaan. Tito ojensi kätensä, mutta ei tavoittanut lasia ja jatkoi lukemista. Jonkin ajan kuluttua sama liike, ei lasia. Kolmannen turhan yrityksen jälkeen Tito nosti katseensa, viittasi kamaripalvelijan luokseen.
Sanomatta sanaakaan Tito osoitti sormella konjakkilasin oikeaa paikkaa ja sen jälkeen kolmella nopealla nykäisyllä vetäisi kättään kurkkunsa poikki.
Viesti oli selvä. Siitä pitäen kamaripalvelija asetti konjakkilasin täsmällisesti määrättyyn paikkaan.
Tito kuoli toukokuussa 1980 ja sai hautajaiset, joita kunnioittivat niin idän kuin lännen johtajat. Yhtenäinen Jugoslavia on jälkikäteen ajatellen merkillinen saavutus.
Sitä ylläpiti Titon ylivertainen maine partisaanijohtajana ja etnisten ryhmien yhteen sovittajana. Lisäksi talouden lieka oli Jugoslaviassa tuntuvasti pidempi kuin muissa sosialistimaissa. Vielä pidempi lieka sallittiin taiteen alalla.
Moderni taide sai kukoistaa melko vapaasti. Belgradin surrealistit tunnettiin ja vielä paremmin tunnettiin maan naivistit ja fantasiamaalarit.
Titon alulle panema monumenttiprojekti synnytti valtavan määrän sodan ja vankileirien muistomerkkejä, joiden tyyli oli mahdollisimman kaukana sosialistisesta realismista.
Nyt nämä modernismin jättimäiset monumentit rapistuvat, eikä kukaan enää välitä niiden symboloimista tapahtumista.
Kovakätisen Titon valtakautta ei ole syytä ihannoida, mutta Jugoslavian hajoamissotiin verrattuna vajaan puolen vuosisadan (pakotetun) yhtenäisyyden aika, piti maan etniset ryhmät kurissa ja poissa karkeimmasta pahanteosta.
Titon ajan kuuluisimpia taiteilijoita on Vladimir Velickovic (s. 1935). Hänen taiteensa on jossakin Goyan, Dalín ja Dixin kuvausperinteen tuntumissa. Velickovicin teokset kuvaavat kärsimystä, väkivaltaa ja tuhoutumista tavalla, joka on kauheudestaan huolimatta kiehtova.
Sattumoisin katselen seinälläni Velickovicin serigrafiaa: neljänä vaiheena se esittää pahvilaatikon väkivaltaisen tuhoutumisen.
Voisiko Balkanin tragedioita tehokkaammin kuvata.
Kirjoittaja on toimittaja ja taidekriitikko.
Kolumni