Miesten nettifoorumilla on keskusteltu perheväkivallasta: "Tiedotusvälineet kertoo, että perheväkivaltarikollisille (sanahirviö) on suunnitteilla kovennetut rangaistukset. Ei voi olla totta. Mutta on. Nyt kyllä päättäjiltä puuttuu tieto. Aivan kuin oltaisiin kivikauden asteella. Rangaistaan ihmistä, joka ei edes tunnista omaa tilaansa, muuta kuin pahana olona."
Perheväkivallasta puhutaan rikoksen ja rangaistuksen kieleltä. Lähimmäisen vahingoittaminen on rikos, josta tuomitaan kovenevia rangaistuksia. Uhria suojellaan.
Osaamiskeskuksia ovat raastuvat ja poliisilaitokset. Lähiauttajia poliisit.
Tulkitaanko nyt oikein perheväkivaltaa? Lisääkö rikos ja rangaistus -tulkinta perheiden hyvinvointia?
Pahoinvoinnilla on monia asuja. Paha olo näkyy usein oireina kuten särkyinä tai masentuneisuutena. Mutta paha olo voi näkyä myös häiriköintinä, jopa läheisten vahingoittamisena.
Koulukiusaamisen tutkimustulos havainnollistaa, mistä on kysymys. Toistuvaan koulukiusaamisen syyllistyneet olivat yhtä masentuneita ja heillä oli hieman enemmän itsemurha-ajatuksia kuin toistuvasti uhreina olleilla.
Oirehtiminen ja häiriköinti ovat usein siis pahoinvoinnin eri muotoja. Suhtautumisemme jakautuu kuitenkin aika jyrkästi. Oirehtivalle tarjotaan tukea ja hoitoa, häiriköivälle kontrollia ja rangaistuksia.
Pahoinvoinnin tyypeissä on selvä sukupuolijakauma. Naisille on ominaista oirehtiminen, miehillä häiriköinti. Päänsäryllä oirehtiva tyttö ohjataan terveydenhoitajalle, häiriköivä poika kannetaan ulos luokasta.
Miksi perheväkivallan vähentämisessä korostuu enemmän rikoksen ja rangaistuksen kuin pahoinvoinnin tulkintatapa? Suomessa johtavana teemana on ollut naisiin kohdistuvan väkivallan vähentäminen.
Nainen on uhri ja mies "perheväkivaltarikollinen". Väkivaltaiset miehet kuriin kontrollilla. Tuki ja hoito varataan uhreiksi joutuneille naisille.
Kansallisten toimintaohjelmien valmistelussa pahoinvoinnin asiantuntijana on tai pitäisi olla sosiaali- ja terveysministeriö. Perheväkivalta-asioissa tämä ministeriö ei kuitenkaan ole erityisemmin nostanut esiin tekijöiden pahoinvoinnin näkökulmaa.
Selitys saattaa olla yksinkertainen. Ministeriössä väkivalta-asioista vastaavat asiantuntijat ovat naisia ja myös ylin johto on naisten käsissä. On poliittisesti viisaampaa vaieta ja jopa tukea rikoksen ja rangaistuksen tulkintaa kuin näkyvästi nostaa esiin väkivaltaan ajautuneiden miesten tuen ja terapian kehittämistä. Miestekijän pahoinvoinnista puhuminen saattaisi naisäänestäjien mielessä muuttua naisuhrin pahoinvoinnin väheksymiseksi.
Väkivallalla pahoinvointiaan ilmaisevien lähiauttajina voisivat poliisien rinnalla olla myös hyvinvointiammattilaiset. Heidän ammattitaitoaan väkivaltaan ajautuneen kohtaamisessa tulisi vahvistaa.
Suomessa on kymmeniätuhansia omasta väkivaltaisuudestaan huolestuneita. Miksi heillä ei ole samaa oikeutta tukeen ja hoitoon kuin esimerkiksi masentuneisuutena pahoinvointinsa ilmaisevilla?
Milloin hyvinvointipalveluista poliittista vastuuta kantavat nousevat näkyvästi ajamaan perheväkivaltaan ajautuneen - usein miehen - oikeutta asiantuntevaan tukeen ja terapiaan?
MATTI RIMPELÄ
Kirjoittaja on Stakesin
tutkimusprofessori.