Oli perjantai-ilta. Äänet yläkerrassa voimistuivat. Päihteiden marinoimalle pariskunnalle syntyi sanaharkkaa ja Pirjo hermostui. Ensin lensi lasin läpi nurmikolle pienempää tavaraa lihapiirakoista lähtien. Sitten tuli televisio. Hetken päästä oli Riston vuoro saada kyytiä. Hän oli kirjaimellisesti hätää kärsimässä, kun tuhtirakenteinen puoliso antoi nyrkkiensä puhua. Poliisithan siinä oli pakko soittaa, jälleen kerran.
Otti aikansa ennen kuin virkavalta ehätti kuhmolaisen pikkukylän perukoille. Siinä vaiheessa äänet yläkerrassa olivat hiljentyneet. Pirjo oli viimeinkin rauhoittunut, joten Ristolla ei ollut vaatimuksia häntä kohtaan. Pärjäätkö sinä Pirjon kanssa, poliisit varmistivat. Pärjäänhän minä, Risto vakuutti. Seuraavaan perjantaihin saakka.
Synkän sävyinen lapsuusmuisto on jäänyt elävästi mieleen. Etenkin poliisin "pärjäätkö"-kysymys on mietityttänyt eräänkin kerran. Jopa me alakerran pienet lapset pystyimme näkemään, ettei Risto pärjännyt Pirjonsa kanssa. Hänessä vain ei ollut miestä myöntämään sitä. Tiesihän tuon, että olisi saanut seuraavalla kerralla kahta kauheammin turpaansa. Siksi Risto piti viisaimpana vaieta vaatimuksistaan. Tilanteen muuttamiseksi olisi tarvittu ulkopuolista puuttujaa, joka olisi vienyt asian eteenpäin. Kun sitä ei ollut, väkivalta jatkui.
Enää Riston ei tarvitsisi itse valita, pärjääkö hän puolisonsa kanssa. Vuodenvaihteessa tapahtunut lakimuutos teki tietyistä lievistä pahoinpitelyistä virallisen syytteen alaisia, joten esimerkiksi avio- tai avopuolison pahoinpitelyn kohteeksi joutuneella ei ole päätösvaltaa. Uhrin sijaan poliisi ratkaisee asian eteenpäin viemisen. Se voi kirjoittaa pahoinpitelijälle sakot tai viedä tapauksen syyttäjälle, ja perheriita siivotaan lopulta käräjäsalissa.
Ilahduttavan uudistuksen myötä kauneimmillakaan katumuksen sanoilla ei voi enää pyyhkiä väkivaltaa tiehensä. On hyvä, että päätösvalta on viety väkivalloin oireilevan kodin seinien ulkopuolelle eikä tekijä voi enää silotella jälkiään anteeksipyynnöin tai painostamalla puolisoaan. Lyöntien arpeuttaman pahoinpitelyn uhrin ei tarvitse enää voimiensa rippeillä uhmata alistajaansa, vaan sen tekee yhteiskunta.
Uudistuksen viesti väkivallattomasta Suomesta on erinomainen. Se ei ole enää hyväksyttävää missään muodossa, mikä on täsmälleen oikea suunta. Kertakin on liikaa oli väkivalta miten lievää tahansa. Lakimuutoksen tavoitteena on vähentää pahoinpitelyjen määrää, mikä sekin on kannatettava päämäärä.
Muutokseen liittyy myös huolestuttavia piirteitä. Suurin niistä on se, että uudistuksen pelätään nostavan kynnystä hälyttää poliisi. Väkivallan kohteeksi joutunut saattaa soittaa entistä harvemmin itselleen apua, kun hän nyt tietää sen väistämättä johtavan jatkotoimenpiteisiin.
Pelko on enemmän kuin aiheellinen, sillä lähtökohta on tavallaan samanlainen kuin aiemminkin: Haluanko, että ulkopuolinen puuttuu tilanteeseen vai en? Ennen tuota kysymystä mietittiin poliisilaitoksella mahdollisia vaatimuksia pohdittaessa, nyt jo puhelimen luuriin tarttuessa. Se on vaikea periaatepäätös ihmiselle, joka joutuu pelkäämään puolisoaan. Toivoa sopii, että hätä nousee epäröinnin edelle.
Toinen iso kysymys on rahoitus. Syyttäjät ja tuomioistuimet saivat uudistuksen toteuttamiseen lisämäärärahan, mutta samassa yhteydessä poliisi ei. Sitä on ilmeisesti tulossa toisen rahoituksen kautta mutta milloin ja minkä verran, selviää myöhemmin. Sisäministeriöön ja poliisihallitukseen tehdyt tiedustelut rahoituksesta saavat aikaan lähinnä epämääräistä kiemurtelua.
Euroja olisi syytä tulla myös poliisille. Muutoin uudistus kuormittaa ylityöllistettyä virkavaltaa entisestään ja johtaa lopulta kansalaisten palveluiden heikkenemiseen. Tällöinkin mennään ojasta allikkoon.