Tshekkiläisen kirjailijan Arnost Lustigin teokset sijoittuvat toisen maailmansodan keskitysleireille, mutta hän ei halua itseään luonnehdittavan holokaustikirjailijaksi.
- Holokausti kuulostaa tavaramerkiltä. Kuin Coca Colalta. Kerron tarinoita keskitysleireiltä, koska olen kokenut ne. Jos olisin ollut lentäjä, kirjoittaisin siitä, Lustig sanoo.
Joulukuussa 80 vuotta täyttävä Lustig vierailee Suomessa, koska hänen kuuluisin romaaninsa Rukous Katarzyna Horowitzille on juuri ilmestynyt suomeksi.
Romaani kertoo yhdeksäntoistavuotiaasta juutalaisesta tanssijattaresta, joka äärimmäisessä tilanteessa Auschwitzissa nousee saksalaisia vastaan.
- Oikeastaan kirjoitan ihmisistä paineen alla. Siitä hyvästä ja pahasta, jonka stressi tuo meissä esiin.
Lustigin oma tie vei Theresienstadtin "mallileiriltä" Auschwitz-Birkenauhun ja Buchenwaldiin.
- Pahinta keskitysleireissä ei ollut tappaminen. Kuolema tuli niissä itse asiassa vapautuksena. Pahinta oli se, kuinka ihmiseltä vietiin kaikki. Omaisuus, ammatti, vapaus. Ja niiden myötä ihmisarvo, arvokkuus. Näin kerran Auschwitzissa piikkilanka-aidan toisella puolella äitini laahustavan lähes alastomana mudassa ja sateessa. Sillä hetkellä toivoin, että hän saisi armahduksen kuolemassa mahdollisimman pian.
Rukous Katarzyna Horowitzille on kunnianosoitus ihmiselle, joka pystyy säilyttämään arvokkuutensa väistämättömään loppuun saakka, väistämättömästä lopusta huolimatta.
Romaani ilmestyi vuonna 1964. Lustig oli aiemmin kirjoittanut tositapauksiin perustuvan novellikokoelman Yön timantit. Siinä ei esiintynyt naisia.
- Kirja ilman naisia ei ole hyvä. Etsimällä etsin tarinan naisesta. Auschwitzissa oli kerrottu legendaa rohkeasta naisesta, joka kaasukammioon vietäessä oli siepannut saksalaisupseerin aseen ja ampunut tämän. Otin tarinan käyttöön. Kirjan salaisen osaston upseerin nimen lainasin tuomarilta, joka sodan jälkeen oli evännyt vaimoltani mahdollisuuden saada takaisin tapettujen vanhempiensa takavarikoidut vihkisormukset. ´Teillä ei ole kuittia´, tämä Friedrich Brenske sanoi.
Sanoin kuvaamatonta
Lustigin oma äiti selvisi hengissä.
- Minua itseäni suojeli koko ajan se, että halusin jo tuolloin kirjailijaksi. Näin tapahtumat ikään kuin ulkoa päin. Kirjailijalle kaikki kokemukset ovat aineistoa, ja siten ne voi kääntää hyväksi, kertoo hilpeyttä ja elämäniloa huokuva Lustig.
- Mutta keskitysleirielämän pukeminen sanoiksi on äärettömän vaikeaa. Ainakin juutalaiselle kirjailijalle. Aion silti kyllä yrittää aina vain.
Lustig suuttui käydessään Auschwitzissa poikansa kanssa, kun ei pystynyt välittämään kokemuksiaan pojalle tarpeeksi sanoin. Poika huomautti jossain kohtaa leirikierrosta, että "sinähän olit täällä vain muutaman viikon".
- Kyllä, vain muutaman viikon poikani, minä vastasin. Ja vielä vähemmän aikaa täällä oli isoisäsi. Vain kaksi tuntia.
Sodan sekasortoisessa loppuvaiheessa Arnost Lustig pääsi pakoon vankikuljetuksesta. Hän eli Prahassa vuoteen 1968 saakka. Yhdysvalloissa hän on toiminut kirjallisuuden professorina American Universityssa Washingtonissa.
