Kokooma-albumi Ave Koskela: Hemmo Paskiainen - Hemmo, iskän poika. Zum Teufel! 2009.
Ari Koskelan piirtämä ja veljensä Vesan kirjoittama Hemmo Paskiainen oli Pahkasika-lehden kantavia sarjakuvia. Ristiriitaisiin asetelmiin huumorinsa rakentava työ vietti 1990-luvun puolivälin jälkeen pitkään hiljaiseloa, kunnes teki uustulemisen jo kahden albumin voimin vuodesta 2007 lähtien.
Hemmo Paskiaisen areenana olivat Pahkasika ja sen lyhytikäisempi sisarjulkaisu Potsi. Kauhukakaran taivallus alkoi 1986, albumeita ilmestyi myös ennen uinahdusta seitsemän kappaletta.
Nyt Hemmon alkuvaiheet, kaikki tarinat vuosilta 1986-89 on julkaistu kokooma-albumissa Hemmo, iskän poika.
Jo ensimmäisiä Hemmo Paskiais -episodeja leimasi nihilistinen tunnelma, ketään sarjakuvan hahmoa ei voinut sympatisoida.
Huumori oli enemmän rienaavaa kuin mustaa. Eniten se irvisteli perheinstituution sekä vanhempien ja lapsen välisen suhteen kustannuksella.
Sangen usein Koskelat ottivat kohteekseen muutkin perusarvot, erityisesti kirkon, mutteivät pommitukselta välttyneet koulu tai virkavalta(isuus) yleensä.
Sarjan alkuvaihetta dominoi sen nimihenkilö, mutta Hemmon isän Armaan osuus kohoaa nopeasti näissä varhaisissa töissä. Hahmogalleria on yleensäkin laajempi kuin myöhempään mentäessä. Kakkosviulua soittavat niin Hemmon kaverit Löka ja Stegu, paikoin kuvioissa vilahtaa myös perheen äiti.
Jos Hemmon nuori mieli palaa tupakin, viinaksien ja väkivaltaviihteen pariin, niin isä-Armas on näyttänyt tuossa suhteessa hyvää roolimallia. Kuolemansynnit kuten ahneus, kiukku ja lihan himo eivät ole isille vieraita, takinkääntö ja nuoleskelu taas oma lukunsa. Tuossa mielessä Hemmo on luonteena suorempi ja seurustelee suoraan vanhan vihtahousun kanssa.
Jäynän teon suhteen Hemmon juuret viittaavat kauhukakarapuolelle - pikkupojan kuoreen on puettu kaikelle kapinoiva ja haistattava riehuteini - mutta tarinoista ei löydy koskaan mitään sovittavaa ja pehmentävää, toisin kuin traditiossa yleensä.
Varhaisessa Armas Paskiaisessa näkyy paikoin Aku Ankka -vaikutteita, mutta myöhemmin pantiin pahemmaksi.
Tilannekomiikkaa käytetään alkuun enemmän kuin jatkossa, mutta verbaliikka nostaa pian päätään. Sellaisia ryöpsytyksiä kuin sarjakuvassa myöhemmin - erityisesti comebackin jälkeen - Hemmo, iskän pojasta ei vielä kuitenkaan löydy.
Tilannekomiikan voi nähdä nojaavan aivan alkuaikojen slapstickin puolelle: väkivallalla operoitiin silloinkin railakkaasti, jos kohta veri ei lentänyt kuten Hemmossa paikoin.
Hemmo-episodeissa pannaan menemään koko rahan edestä, eikä tahtia pyritä millään tavalla hillitsemään. Ollaan tietoisen vastenmielisiä, pinnan sietoa kokeillaan paitsi sarjakuvan sisällä, myös lukijalta: kiristetään kiristämistään, kunnes napsahtaa poikki. Suremaan ei jäädä, vaan puhalletaan uutta usvaa putkeen.
Toisaalta 1980-luvun Pahkasika julisti juuri "röpöttelyhenkeä", ja siihen Paskiais-tarinat istuivat mainiosti. Tavallaan ne kilpailivat itsensä kanssa. Liioitteluun rakentuva lumipallo-efekti toimii niissä hyvin.
Ehkä yllättäen Koskelat tiivistivät varhaisissa episodeissa paremmin kuin sittemmin: myöhemmin venyttämisellä leikittely lienee tehokeino satiiriin pyrkimisessä.
Tietyn pelkistämisen huomaa yhtä lailla varhais-Hemmojen piirrostyylissä. Asia käy selväksi vähemmällä pursuamisella, vaikka myöntää täytyy, että sarjan edetessä metatyyppisissä ruutujen rikkomisessa ja hetkittäin surrealistisissa ylilyönneissä on oma kieroutunut viehätyksensä.
Hemmo, iskän poika on joka tapauksessa kunnon kokoelma viistoa sarjakuvaa tänäänkin, eikä pelkkää nostalgiaa. Jatkossa tulevat uusintapainokset näyttävät varmasti, kuinka alettiin tietoisesti kaatua yhä enemmän nokilleen ja rujosta tuli jo raadollista. Parasta pikku siivuina, pikku siivuina.